Ensimmäinen yö vauvan kanssa oli minun osaltani vain yhtä ihmettelyä. Asettauduin sairaalahuoneen sängylle niin mukavasti kuin vain niissä oloissa ja olotiloissa oli mahdollista ja vauva aseteltiin vierelleni nukkumaan sairaalakaapuni sisälle. Siinähän tuo sitten nukkui eikä liiemmin heräillyt, eli minullakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet levätä, mutta eihän siinä tunne- (vai hormoni-?) myräkässä nukkumisesta tullut mitään! Ihmettelin vain pientä, kainalossani huilailevaa suloista olentoa: oletpas söpö, nenäsi on samanlainen kuin veljelläsi, hiusten väri on näköjään tullut isukilta, onpas nämä vastasyntyneet PIENIÄ vaikka tämäkin lähemmäs nelikiloinen onkin... Olisipa aamu, saisin laittaa kavereille ja sukulaisille tekstiviestejä vauvan syntymästä, en näin keskellä yötä kehtaa... Yön tunnit kuluivat hiljalleen ja parissa erässä sain nukuttua ehkä yhteensä puolisentoista tuntia.

Kun vauvalla oli ikää ruhtinaalliset 6 tuntia, hänen verensokerinsa mitattiin, ja se lukema oli ihan kunnossa. Esikoisella oli verensokeri vähän turhan alhainen, mutta tämä alkuun puklasikin takaisin melkein kaiken, minkä sai syödyksi. Tämä johtui ilmeisesti synnytyksen aikana niellystä lapsivedestä. Uusi pikkuinen sai pidettyä syömisensä sisällä, vaikkei maitoa vielä varmaan tullut yhtään sen paremmin kuin edellisenkään synnytyksen jälkeen. No, olihan tämä vauva tullut maailmaan sen verran rivakasti, että ehkei hän ollut ehtinyt lapsivettä hirveästi siinä siemailla?

Anoppi piti töistä vapaapäivän ja hoiti esikoista, ja näin mies ehti sairaalaan oleilemaan minun ja vauvan kanssa. Samassa huoneessa kanssani ei onneksi ollut muita. Päivä suijui verkkaiseen tahtiin, vauva ei pahemmin mekkalaa pitänyt paitsi peppupesulle joutuessaan. Illalla minun vanhempani saapuivat vielä katsomaan vauvaa, ja sitten he majoittuivat loppuviikoksi meille ja ottivat puolestaan esikoisen hoiviinsa.

Elättelimme jo toiveita kotiutumisesta perjantaina, ja se olisi muuten onnistunutkin, mutta vauvan sydämestä kuului pieni sivuääni. Äänen uskottiin toki olevan täysin vaaraton ja yleensä parin päivän ikään mennessä häviävä, mutta varmuuden vuoksi meidän piti jäädä vielä sairaalaan ja seuraavana aamuna sydän kuunneltaisiin uudestaan ja jos ääni vielä kuuluisi, sen jälkeen vasta varmistettaisiin, mikä sivuäänen aiheuttaa. Ei minua se sivuääni pelottanut lainkaan, mutta se harmitti valtavasti, ettei päästykään vielä kotiin. Edellinen yö oli ollut aika hankala, kun vauva oli syönyt alkuyöstä jopa alle tunnin välein, ja minulla oli vähän joka paikka jumissa ja kipeänä, kun olin sairaalan kapeassa sängyssä nukkunut vauva vierelläni, eikä siinä silloin hirveästi kylkeä käännetä kun tilaa ei ole. Niinpä siinä tuhersin itkua miehelle, jolla olisi ollut jo kotiutumiskamppeetkin mukana vauvaa varten.

Päivä kuitenkin kului suhteellisen mukavasti, kun mies jouti olla seuranani. Vähän tosin alkoi ahdistaa, kun juttelin hoitajien kanssa siitä sivuäänestä, että mitä sitten, jos se vielä huomennakin kuuluu. Eräs hoitaja tuumi, että sitten sydän todennäköisesti tarkastettaisiin ultraäänitutkimuksella, mutta koska huomenna olisi lauantai, tutkimusta ei välttämättä pystyttäisi viikonlopun aikana tekemään. Olin repiä pelihousuni siitä ajatuksesta, että ehkä joutuisin makaamaan koko viikonlopun sairaalassa ja ehkäpä aivan turhan takia! Tokihan se on hyvä, että tuollaisia sivuäänijuttuja tarkkaillaan, mutta hinku päästä kotiin ja varsinkin omaan sänkyyn oli niin suuri, että tuli siinä tirautettua päivän aikana vielä useampikin itku tuon aamuisen lisäksi.

Toinen sairaalayö olikin hieman parempi, vauva ei syönyt ihan yhtä useasti kuin edellisenä yönä, ja tämä myös suostui nukkumaan omassa "muovikippopedissään" osan yötä, eli minun ei tarvinnut ihan koko yötä kyhjöttää epämukavasti kyljelläni. Illan aikana oli myös maidonnousu alkanut, ja rinnat alkoivat olla melkoiset pahkurat. Se ei varsinaisesti lisännyt nukkumamukavuutta, mutta lauantaiaamuna en ollut ihan yhtä tööt kuin edellisenä aamuna!

Lääkärintarkastukseen pääsimme jo klo 9:n jälkeen ja riemuni olikin suuri, kun lääkäri ilmoitti sivuäänen lakanneen kuulumasta!!! Mies saapui sairaalalle kymmenen maissa ja rupesimmekin samantien valmistautumaan kotiinlähtöön. Ai että oli ihana tunne pukea ylle omat alushousut ja ihan normaali terveysside ja heivata sairaalan verkkoalkkarit ja jättimäiset Tenat mäkeen :D Tuntui, että istuminenkin helpottui huomattavasti, kun ei tarvinnut istua minkään karsean möykkymäisen siteen päällä. Vaikka eipä paikat niin pahasti olleet muutenkaan kipeät, että sikälikään istuminen ei tuottanut mitään ihmeempiä vaikeuksia.

Kotona olimme viimein siinä vähän ennen puoltapäivää. Vähän jännitti, miten esikoinen reagoisi vauvaan. No, tämä näki ensin minut ja tervehti iloisesti "heiiii!" Sitten näytin hänelle turvakaukaloa ja käskin tulla katsomaan, kun äiti ja isi olivat löytäneet tämmöisen vauvan ja tuoneet sen meille kotiin :) "Vauva, vauva!" poika toisteli innoissaan. Sitten pillahdin itkuun, kun en ollut esikoista nähnyt sitten keskiviikkoillan. Siinä mietin, että tämä on nyt sitten tätä itkuun pillahtelua muutamat seuraavat päivät, jos meininki on yhtään samanlainen kuin esikoisen synnyttyä!

Onneksi siltä osin meininki EI ollut sama kuin vähän vajaat kaksi vuotta sitten sairaalasta kotiutuessa, että nyt minua ei läheskään niin kauheasti jännittänyt, että mitähän tästä oikein tulee. Viimeksi meni monta päivää, ettei minulle maistunut ruoka ja ensimmäistä yötä jännitin niin, että itkin ja oikein tärisin kun yritin saada unta. Oli vain sellainen olo, että mitä jos vauva alkaa huutaa keskellä yötä, mitä sille kuuluu tehdä jos se ei vain suostu rauhoittumaan? Ja miten JAKSAN, jos vauva valvottaa tuntikausia? Ensimmäinen yö tämän uuden vauvan kanssa ei sujunut kovinkaan mallikkaasti, tai no ei vauva huutamalla valvottanut, mutta söi välillä puolenkin tunnin välein ja lisäksi esikoinen heräsi myös ja tämä valvoi kerralla kaksi tuntia, ennenkuin suostui jäämään sänkyynsä nukkumaan. Mutta pääasia, että sitä kaameaa jännitystä ja paniikkia ei ollut, vaan luotin nyt enemmän selviytymiseemme, vaikka lapsia on yhden sijaan kaksi :)

 

Tässä nyt vähän jatkoa, ensimmäisistä kotipäivistä kirjoittelen myöhemmin. Olen miettinyt, että pitääkö minun vähintäänkin muuttaa tämän blogin nimi, kun ei tämä nyt enää ole pelkästään vain raskausblogi? Vai aloittaisinko kokonaan uuden, joka olisi ikäänkuin jatkoa tälle blogille? Vai annanko tämän olla tällaisenaan, ja jatkaisin blogin päivitystä harvakseltaan kertoilemalla kuulumisiamme? Aikaa ei tule olemaan yhtä tiuhaan kirjoitteluun kuin odotusaikana, mutta ei tätä viitisisi täysin lopettaakaan. Onhan se mukava itseäkin varten laittaa muistiin erilaisia tunnelmia ja muistoja ja lueskella niitä sitten. Voi kun olisin jo esikoista odottaessa kirjoittanut vastaavanlaisia juttuja, niin olisi mukavaa vertailla!

Mutta palailen asiaan, kunhan taas on sopivaa aikaa!