Nyt ollaan neljä yötä oltu vauvan kanssa kotona ja sanoisin, että kyllähän tämä ihan mukavasti sujuu, kun mies on isyyslomalla! Mutta kyllä hirvittää, kun tämä menee ensi viikoksi töihin ja pitää sitten loput isyyslomapäivänsä tuossa joulun ja loppiaisen välillä.

Yöt vauvan kanssa ovat menneet aika hyvin, tämä syö välillä tunnin välein, välillä taas on nukkunut "jopa" 2,5 tuntia syöttöjen välissä. Mutta pääasia, että vauva on nukahtanut kiltisti uudelleen syötyään, eikä jäänyt killittämään hereille pitkäksi aikaa. Enemmän tässä viimeisen neljän yön aikana on häirinnyt esikoinen, joka on näistä neljästä yöstä kolmena herännyt ja valvottanut pahimmillaan kaksikin tuntia :( Enemmän tuo on tosin haitannut mieheni nukkumista, työnjako kun on ollut seuraava, että minä hoidan vauvan syötöt ja mies tarvittaessa jeesaa, jos pitää vaikka vaihtaa vaippaa tai ehkä jopa vauvan petivaatteita keskellä yötä (parit pissavahingot ollaan jo koettu) ja sitten esikoisen yöheräilyt kuittaa mies. En tiedä, mikä oikein mättää, kun noita yöheräilyjä on tämmöiseen tahtiin tuolla isommalla... eivät ne tiemmä vauvan tuloonkaan liity, kun tuo heräily alkoi jo tuossa vähän ennen vauvan syntymää.

Mutta muuten siis arkielämä on lähtenyt sujumaan aika leppoisasti. Mitä nyt välillä osun johonkin hormonimyrskynsilmään ja pillahdan itkuun ilman erikoista syytä, tai muuten olen yhdellä hetkellä allapäin ja hetken päästä taas onneni kukkuloilla! Eniten tässä tosiaan vaan rassaa se, että miten arkirutiinit lähtevät rullaamaan sitten, kun jään lasten kanssa päiviksi yksin. Miten kauan vauvan kehtaa antaa itkeä, jos tämä rupeaa huutamaan juuri, kun esikoisen kanssa on vaikkapa syöminen kesken? Miten oikein pidän esikoista silmällä samalla, kun imetän vauvaa - etenkin, kun tätä imetystä tosiaan on saanut harrastaa jopa tunnin välein? Jos olen ihan kuolemanväsynyt, missä välissä pystyn huilaamaan, jos lapset eivät ole hetkeäkään yhtä aikaa nukkumassa? Onneksi ensi alkuun ei tarvitse sinnitellä kuin viikon, ja mieskin tulee jo suht aikaisin töistä kotiin. Tietysti, jos yöt ovat aivan kamalia, se ei tiedä kovin hyvää fiilistä lopuksikaan päivää, etenkään miehelle, joka joutuu jo tosi aikaisin lähtemään töihin.

Esikoinen on toistaiseksi ainakin suhtautunut vauvaan ihan mutkattomasti. Tämä osaa koskettaa vauvaa aika hellävaroen, mutta leluja tämä paiskii vauvan lähellä vähän turhan ronskisti, joten tämän tästä joutuu tuota isompaa toppuuttelemaan. Mutta mitään mustasukkaisuuden merkkejä en ole vielä huomannut, mutta ehkä tilanne muuttuu, kun mies palaa töihin, ja täällä on päivisin vain yksi (väsynyt) aikuinen kaverina, ja sekin tuntuu keskittyvän vain vauvaan kaiken aikaa.

Fyysisesti olo on vielä aika takkuinen, lähinnä siis on erilaisia jomotuksia ja kolotuksia pitkin selkää, lantion aluetta ja jalkoja. Eikä nyt voi sanoa, että istuminenkaan sujuisi tismalleen, kuten ennen :P Ei siis ole mitään isompaa hämminkiä missään, mutta monesta pienestä asiasta huomaa, että jotain on tapahtunut :D Hetki sitten kävin vähän yksin kävelyllä ulkona, ja vaikka ulkoilmassa muuten oli ihan virkistävää käydä pitkästä aikaa ihan omassa rauhassa, niin kyllä pieni kävely silti kävi vielä jalkojen päälle. Varsinkin, kun pihalla oli todella liukasta ja senkin takia joutui kävellä köpöttämään supervarovaisesti ja jännittyneesti.

Vaa'alle uskaltauduin toissa-aamuna. Kaikenkaikkiaan raskauskiloja siis ehti tulla reippaat kymmenen (ihan tarkkaan en tiedä, kun en viimeisinä viikkoina muistanut kotivaa'alla käydä, ja neuvolan lukemia en tähän hätään muista) ja toissapäiväinen lukema kertoi, että painoin vielä viisi kiloa enemmän, kuin raskauden alkaessa... No, punnitsin itseni uudestaan eilen, ja nyt vaaka väitti, että painoni oli vähän reilut puoli kiloa tipahtanut edellisestä päivästä. En oikein tiedä, kauanko kroppa ja paino tästä oikein asettuvat uomiinsa, ja miten nopeasti imetys vaikuttaa, tai vaikuttaISI, jos söisi oikein terveellisesti eikä herkuttelisi ylimäärin ;) No joka tapauksessa, tekemistä riittää, jos nyt ensin haluan karistaa raskauden aikana kertyneet kilot PLUS vielä jokusen kilon noita vanhempiakin läskejä...

Imetys on lähtenyt sujuvasti käyntiin. Maitohan alkoi nousta jo sairaalassa, ja päivän pari rinnat olivat kuin mitkäkin kivikovat pallot. Mieskin vain pyöritteli silmiään niitä katsoessaan :D Nyt alkaa jo pahin pingotus olla ohi ja maitoa tulee, kaiketi ihan sopivasti! Ainut ongelma on, että en oikein saa vauvaa imetettyä kuin ollessani kyljelläni makuulla. Sama juttu oli esikoisen kanssa. En oikein tiedä, mikä siinä istuallaan imettämisessä on sellaista, että vauva ei vain saa kunnolla otetta rinnasta ja sitten kun luulen, että jee, NYT onnistuu, niin vauva ei kuitenkaan saa kunnolla syödäkseen, vaan on uudestaan nälissään alta aikayksikön! Todella turhauttavaa ja pakottaa turvautumaan pulloruokintaan silloin, kun olemme jossain kodin ulkopuolella :(

Vaikka ei pulloruokinnassa mielestäni sinänsä ole mitään vikaa, vaan hartaasti toivon, että maito maistuisi vauvalle myös pullosta tarjottuna ihan sen takia, että pystyn joskus jättämään vauvan myös jonkun muun hoiviin. Ja tietysti, jos imetys ei suju kuin maaten, niin eihän touhusta mitään tule, jos ei pullo kelpaa. Olemme jo pari kertaa antaneet rintamaitoa vauvalle tuttipullosta, ja toistaiseksi ainakin maito on uponnut silläkin tavalla :) Pitäisi vain löytää sellainen sopiva tapa taiteilla imetysten, maidon pumppaamisten ja pulloruokinnan kanssa, että pärjättäisiin mahdollisimman vähillä korvikkeilla ja ettei imetys kärsisi pulloruokinnan tähden, kuten esikoisen kanssa lopulta kävi. Mutta en meinaa ottaa asiasta sen suurempia paineita. Tärkeimpänä pidän kuitenkin sitä, että lapsi suostuu syömään muualtakin kuin suoraan hinkistä, ja jos vain se onnistuu, niin loput asiat lutviutukoot sitten sen mukaan.

 

Tuossa kävelyllä käydessäni mietin, että vaikka yleensä minua ärsyttää sellainen "voi voi kun aika on mennyt nopeasti, mihin nämä päivät oikein menevät?" -päivittely, niin en voinut olla miettimättä, että mihin se raskausaika oikein katosi? Yhtäkkiä vauva on pois vatsasta ja ilmestyy käsivarsilleni. Ja millainen olento se onkaan - ihan ihminen, mutta minikoossa! Mistä tuokin oikein on syntynyt, parista hassusta pienestä solusta, miten niin vähästä voi tulla noin monimutkainen otus?

Entä miten tästä oma elämä menee eteenpäin? Enää en voi lykätä asioita (kuten vaikkapa laihduttamista...) sillä livulla, että "katsotaan sitten, kun on lapset tehty", koska meidän perheen lapset ovat nyt tosiaankin tehty! No, päivä kerrallaan eteenpäin. Ei tässä nyt ihan vielä jaksa liikaa miettiä varsinkaan mitään laihduttamista, kun on kohta joulukin!

Ensimmäinen yö vauvan kanssa oli minun osaltani vain yhtä ihmettelyä. Asettauduin sairaalahuoneen sängylle niin mukavasti kuin vain niissä oloissa ja olotiloissa oli mahdollista ja vauva aseteltiin vierelleni nukkumaan sairaalakaapuni sisälle. Siinähän tuo sitten nukkui eikä liiemmin heräillyt, eli minullakin olisi ollut hyvät mahdollisuudet levätä, mutta eihän siinä tunne- (vai hormoni-?) myräkässä nukkumisesta tullut mitään! Ihmettelin vain pientä, kainalossani huilailevaa suloista olentoa: oletpas söpö, nenäsi on samanlainen kuin veljelläsi, hiusten väri on näköjään tullut isukilta, onpas nämä vastasyntyneet PIENIÄ vaikka tämäkin lähemmäs nelikiloinen onkin... Olisipa aamu, saisin laittaa kavereille ja sukulaisille tekstiviestejä vauvan syntymästä, en näin keskellä yötä kehtaa... Yön tunnit kuluivat hiljalleen ja parissa erässä sain nukuttua ehkä yhteensä puolisentoista tuntia.

Kun vauvalla oli ikää ruhtinaalliset 6 tuntia, hänen verensokerinsa mitattiin, ja se lukema oli ihan kunnossa. Esikoisella oli verensokeri vähän turhan alhainen, mutta tämä alkuun puklasikin takaisin melkein kaiken, minkä sai syödyksi. Tämä johtui ilmeisesti synnytyksen aikana niellystä lapsivedestä. Uusi pikkuinen sai pidettyä syömisensä sisällä, vaikkei maitoa vielä varmaan tullut yhtään sen paremmin kuin edellisenkään synnytyksen jälkeen. No, olihan tämä vauva tullut maailmaan sen verran rivakasti, että ehkei hän ollut ehtinyt lapsivettä hirveästi siinä siemailla?

Anoppi piti töistä vapaapäivän ja hoiti esikoista, ja näin mies ehti sairaalaan oleilemaan minun ja vauvan kanssa. Samassa huoneessa kanssani ei onneksi ollut muita. Päivä suijui verkkaiseen tahtiin, vauva ei pahemmin mekkalaa pitänyt paitsi peppupesulle joutuessaan. Illalla minun vanhempani saapuivat vielä katsomaan vauvaa, ja sitten he majoittuivat loppuviikoksi meille ja ottivat puolestaan esikoisen hoiviinsa.

Elättelimme jo toiveita kotiutumisesta perjantaina, ja se olisi muuten onnistunutkin, mutta vauvan sydämestä kuului pieni sivuääni. Äänen uskottiin toki olevan täysin vaaraton ja yleensä parin päivän ikään mennessä häviävä, mutta varmuuden vuoksi meidän piti jäädä vielä sairaalaan ja seuraavana aamuna sydän kuunneltaisiin uudestaan ja jos ääni vielä kuuluisi, sen jälkeen vasta varmistettaisiin, mikä sivuäänen aiheuttaa. Ei minua se sivuääni pelottanut lainkaan, mutta se harmitti valtavasti, ettei päästykään vielä kotiin. Edellinen yö oli ollut aika hankala, kun vauva oli syönyt alkuyöstä jopa alle tunnin välein, ja minulla oli vähän joka paikka jumissa ja kipeänä, kun olin sairaalan kapeassa sängyssä nukkunut vauva vierelläni, eikä siinä silloin hirveästi kylkeä käännetä kun tilaa ei ole. Niinpä siinä tuhersin itkua miehelle, jolla olisi ollut jo kotiutumiskamppeetkin mukana vauvaa varten.

Päivä kuitenkin kului suhteellisen mukavasti, kun mies jouti olla seuranani. Vähän tosin alkoi ahdistaa, kun juttelin hoitajien kanssa siitä sivuäänestä, että mitä sitten, jos se vielä huomennakin kuuluu. Eräs hoitaja tuumi, että sitten sydän todennäköisesti tarkastettaisiin ultraäänitutkimuksella, mutta koska huomenna olisi lauantai, tutkimusta ei välttämättä pystyttäisi viikonlopun aikana tekemään. Olin repiä pelihousuni siitä ajatuksesta, että ehkä joutuisin makaamaan koko viikonlopun sairaalassa ja ehkäpä aivan turhan takia! Tokihan se on hyvä, että tuollaisia sivuäänijuttuja tarkkaillaan, mutta hinku päästä kotiin ja varsinkin omaan sänkyyn oli niin suuri, että tuli siinä tirautettua päivän aikana vielä useampikin itku tuon aamuisen lisäksi.

Toinen sairaalayö olikin hieman parempi, vauva ei syönyt ihan yhtä useasti kuin edellisenä yönä, ja tämä myös suostui nukkumaan omassa "muovikippopedissään" osan yötä, eli minun ei tarvinnut ihan koko yötä kyhjöttää epämukavasti kyljelläni. Illan aikana oli myös maidonnousu alkanut, ja rinnat alkoivat olla melkoiset pahkurat. Se ei varsinaisesti lisännyt nukkumamukavuutta, mutta lauantaiaamuna en ollut ihan yhtä tööt kuin edellisenä aamuna!

Lääkärintarkastukseen pääsimme jo klo 9:n jälkeen ja riemuni olikin suuri, kun lääkäri ilmoitti sivuäänen lakanneen kuulumasta!!! Mies saapui sairaalalle kymmenen maissa ja rupesimmekin samantien valmistautumaan kotiinlähtöön. Ai että oli ihana tunne pukea ylle omat alushousut ja ihan normaali terveysside ja heivata sairaalan verkkoalkkarit ja jättimäiset Tenat mäkeen :D Tuntui, että istuminenkin helpottui huomattavasti, kun ei tarvinnut istua minkään karsean möykkymäisen siteen päällä. Vaikka eipä paikat niin pahasti olleet muutenkaan kipeät, että sikälikään istuminen ei tuottanut mitään ihmeempiä vaikeuksia.

Kotona olimme viimein siinä vähän ennen puoltapäivää. Vähän jännitti, miten esikoinen reagoisi vauvaan. No, tämä näki ensin minut ja tervehti iloisesti "heiiii!" Sitten näytin hänelle turvakaukaloa ja käskin tulla katsomaan, kun äiti ja isi olivat löytäneet tämmöisen vauvan ja tuoneet sen meille kotiin :) "Vauva, vauva!" poika toisteli innoissaan. Sitten pillahdin itkuun, kun en ollut esikoista nähnyt sitten keskiviikkoillan. Siinä mietin, että tämä on nyt sitten tätä itkuun pillahtelua muutamat seuraavat päivät, jos meininki on yhtään samanlainen kuin esikoisen synnyttyä!

Onneksi siltä osin meininki EI ollut sama kuin vähän vajaat kaksi vuotta sitten sairaalasta kotiutuessa, että nyt minua ei läheskään niin kauheasti jännittänyt, että mitähän tästä oikein tulee. Viimeksi meni monta päivää, ettei minulle maistunut ruoka ja ensimmäistä yötä jännitin niin, että itkin ja oikein tärisin kun yritin saada unta. Oli vain sellainen olo, että mitä jos vauva alkaa huutaa keskellä yötä, mitä sille kuuluu tehdä jos se ei vain suostu rauhoittumaan? Ja miten JAKSAN, jos vauva valvottaa tuntikausia? Ensimmäinen yö tämän uuden vauvan kanssa ei sujunut kovinkaan mallikkaasti, tai no ei vauva huutamalla valvottanut, mutta söi välillä puolenkin tunnin välein ja lisäksi esikoinen heräsi myös ja tämä valvoi kerralla kaksi tuntia, ennenkuin suostui jäämään sänkyynsä nukkumaan. Mutta pääasia, että sitä kaameaa jännitystä ja paniikkia ei ollut, vaan luotin nyt enemmän selviytymiseemme, vaikka lapsia on yhden sijaan kaksi :)

 

Tässä nyt vähän jatkoa, ensimmäisistä kotipäivistä kirjoittelen myöhemmin. Olen miettinyt, että pitääkö minun vähintäänkin muuttaa tämän blogin nimi, kun ei tämä nyt enää ole pelkästään vain raskausblogi? Vai aloittaisinko kokonaan uuden, joka olisi ikäänkuin jatkoa tälle blogille? Vai annanko tämän olla tällaisenaan, ja jatkaisin blogin päivitystä harvakseltaan kertoilemalla kuulumisiamme? Aikaa ei tule olemaan yhtä tiuhaan kirjoitteluun kuin odotusaikana, mutta ei tätä viitisisi täysin lopettaakaan. Onhan se mukava itseäkin varten laittaa muistiin erilaisia tunnelmia ja muistoja ja lueskella niitä sitten. Voi kun olisin jo esikoista odottaessa kirjoittanut vastaavanlaisia juttuja, niin olisi mukavaa vertailla!

Mutta palailen asiaan, kunhan taas on sopivaa aikaa!

Keskiviikkona olin neuvolassa käymässä. Ei siellä mitään ihmeellistä tapahtunut, perusjuttuja mittailtiin ja painoni oli parissa viikossa pompsahtanut lähes kaksi kiloa! Neuvolatäti meinasi, että tuota määrää ei kyllä syömällä kerrytetä noin lyhyessä ajassa, vaikka kuinka olisi mättänyt suklaata, eli jonkin verran kai oli kertynyt turvotusta, vaikken sitä itse ollut oikeastaan huomannut. Ehkä naama oli ruvennut vähän näyttämään pyöreämmältä kuin normaalisti, mutta ei juuri muuta.

Neuvolakäynnin tärkeintä antia oli erilaisten lukemien sijaan se, että miten edetään, jos synnytys ei ala käynnistyä laskettuun aikaan mennessä. Sovimme, että jos mitään ei tapahdu ensi viikon alkuun mennessä, soitan neuvolaan ja sieltä laitetaan lähetettä synnytyssairaalaan, ja sitten varaan aikaa käynnistystä varten. Lisäksi mietimme, miten saisimme junailtua mahdollisen käynnistyksen siten, että siihen pääsisi ennen joulua, sillä pyhien takia ajankohta saattaisi venyä joulukuun viimeiselle viikolle ja sitten olisi raskausviikkoja kasassa jo 42 + jotain, ja vauvakin olisi siihen mennessä ehtinyt kasvaa ties miten suureksi. Lopuksi sain neuvolasta vielä ohjeita, mitä kohtia jalanpohjista kannattaa hieroa, jos haluaa kokeilla vauhdittaa synnytyksen käynnistymistä :D Tiedä sitten noiden ohjeiden huuhaa-pitoisuudesta, mutta lähdin neuvolasta kotiin sillä mielellä, että tänä iltana muuten mies saa hieroa kintuistani juuri niitä tiettyjä kohtia ja vieläpä huolella. Oli siitä sitten hyötyä taikka ei.

Neuvolakäynnin jälkeen kävimme kaupassa ja muuten iltaa kuluteltiin ihan tavalliseen tapaan. Itse lähinnä odottelin, että tulisipa pian pojan nukkumaanmenoaika, niin saisin sitä jalkahierontaa!

Joskus seitsemän aikaan illalla kävin vessassa ja pyyhkiessä vessapaperiin ilmestyi jotain kirkkaita limaklimppejä, siis sellaisia hyytelömäisiä pieniä palasia. Limatulppako on irtoamassa? Se oli ensimmäinen ajatukseni. Oli kiva havaita jotain synnytyksen lähestymiseen viittaavia merkkejä! Jos sitä käynnistystä ei kuitenkaan tarvittaisi?

Jonkin aikaa myöhemmin Iso Hätä alkoi kolkutella "takaovella", ja menin taas vessaan. Ensimmäisenä pönttöön lorisikin jotain aivan nestemäistä, eikä suinkaan takaovesta tai edes etuovesta, vaan siitä väliltä! Apua, lapsivettä!? Mieleen tuli monet kertomukset siitä, miten raskauden lopulla valkovuoto on muuttunut aivan litkuksi, ja kuinka moni on sitä erehtynyt luulemaan lapsivedeksi, mutta voiko sitä tulla ihan näin lorottamalla? Ei sitä nestettä siis aivan hirveästi valahtanut, mutta aika pärskäys kuitenkin. Taisin olla hieman kalpea naamaltani, kun astuin vessasta hetkisen päästä ulos ja ilmoitin miehelle, että äsken taisi pönttöön hulahtaa lapsivettä, ja että tässä taitaa olla aika pistää tarvittavat kamat kasaan ja lähteä vähintäänkin näytille sairaalaan.

Hetkisen haahuilin ympäri taloa enkä oikein tiennyt, mistä aloittaa. En siis tokikaan ollut mitään sairaalakassia pakannut valmiiksi, vaikka olin sitä vähän suunnitellutkin :D Kun ajattelin, että sitten lähtö ei ainakaan tule pitkään aikaan, jos liikaa alan varautua… Tietokoneella oli kuitenkin lista pakattavista tavaroista, joten sen mukaan aloin pistää tavaroita kassiin. Samalla mies soitti vanhemmilleen ja ilmoitti, että toisimme pojan sinne yöksi. Onneksi olin tehnyt myös listan tavaroista, joita pojalle täytyy pakata mukaan, jos hänet on vietävä yökylään, muuten en kyllä tiedä, mitä siinä ajatusmyrskyssä olisin pakannut – ja jättänyt pakkaamatta!

Kello oli sen verran, että mies syötti pojalle iltapalan minun pakatessani tavaroita. Välillä sain hypätä vessassa, kun tunsin, että lapsivettä alkaa valua lisää. Enää en epäillyt, etteikö vuoto tosiaan olisi lapsivettä. Se oli lisäksi hennon vaaleanpunertavaa, eikä vesikirkasta. Kohta olimme valmiit ajamaan anoppilan kautta sairaalalle. Nappasin auton penkille äitiyspakkauksen mukana tulleen kosteussuojafroteen palasen alleni ohivuotojen varalta :D

Jo tavaroita pakatessa alkoi tuntua pientä supistelua, ja automatkan loppupuolella tuli jo pari hieman kipakampaakin. Sairaalassa olimme vähän klo 21 jälkeen ja minut otti vastaan miespuolinen kätilö, ja hetken ihmettelinkin, että ai, tuossa ammatissa työskentelee miehiäkin! Ensin seurattiin sikiön sydänkäyrää ja siinä antureihin kytkettynä tuli jo muutama aika epämukava supistus. Myös lapsivettä hulahti taas sellainen määrä, että yhtäkkiä seisoin keskellä isoa lammikkoa. Kätilö tuli juuri sillä hetkellä katsomaan, onko kaikki ok, ja sen jälkeen hän ei kaivannut enää mitään lisävarmistusta, etteikö se tosiaan olisi lapsivettä eikä mitään epämääräistä muuta vuotoa.

Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan auki 3 senttiä. Se oli mukava kuulla, sillä kun esikoinen teki tuloaan, olin yhden yön kärvistellyt supistusten kanssa kotona ja kun viimein lähdimme sairaalaan, olin auki vissiin vain 1,5 cm. Tuo kolme senttiä antoi uskoa siihen, että tästä synnytyksestä ei tulisi mitään monikymmentuntista tuskien taivalta.

Kohta vaihdoin ylleni sairaalan kaavut ja menimme synnytysosastolle. Kätilö ehdotti, jos menisin ensin suihkuun. Se kuulosti ihan hyvältä idealta, ja samalla tulisi kätevästi pestyä meikit naamasta pois :D Viivyin suihkussa lähes tunnin, mutta en nyt tiedä, oliko se suihkussa olo mikään erityisen suuri helpotus. Supistukset muuttuivat vähitellen voimakkaammiksi, eikä siinä hirveästi lämmin suihku auttanut. Suihkusta tultuani siinä klo 23 maissa kätilö oli sitä mieltä, että jos haluan, voisin saada epiduraalipuudutuksen. ”En sitä missään tapauksessa sinulle tuputa, mutta sanon vain, että sen saat, jos se sinusta hyvälle ajatukselle tuntuu”. En todellakaan pistänyt hanttiin, mutta ajattelin, että koittaisin vielä jaksaa jonkin aikaa ilman puudutetta, koska olo ei vielä ollut mikään ihan järkyttävä. Esikoisen tullessa maailmaan sitä epiduraalia pantattiin viimeiseen asti ja olo oli silloin aivan kammottava, kun viimein se puudute minulle luvattiin. Niinpä mietin, että mikäs nyt on, miksi nyt saisin epiduraalin näin ”helposti”?

Puolisen tuntia vielä jaksoin, kunnes olo alkoi tuntua aika vaikealta. Supistukset saivat minut melkein oksentamaan ja mietin, että hittojakos tässä venttailen, jos kerran sen puudutuksen voin saada! Ehkä saisin puudutteen avulla levättyä hieman, sillä kello alkoi lähestyä puolta yötä ja edellinen yö oli taas ollut aika rikkonainen esikoisen valvotettua. Pahaksi onneksi käytävällä kajahti huuto: ”Hätäsektio!” Anestesiaporukka ja melkein kaikki muukin porukka kaikkosi hätäsektiota suorittamaan jonnekin ja tuskanhiki pukkasi otsalle kun mietin, miten kauan mahtaa kestää, ennen kuin porukka ehtisi tulla antamaan puudutetta minulle asti. Hetken kuluttua hälytin hoitajan huoneeseeni ja hän lupasi infota ”omaa” kätilöäni, että haluaisin epiduraalin kunhan hätäsektiohässäkkä on ohitse.

Olin ihan varma, että joudun odottamaan epiduraalia pitkäänkin, mutta yllätyin, kun anestesiaryhmä saapui luokseni jo hetken päästä. Menin sängylle kyljelleni ja siinä oli erityisen karmeaa ottaa supistuksia vastaan, mutta koitin ammentaa voimanrippeitä ajatuksesta, että kohta helpottaa, kohta saan hieman huilata! Sain puudutteeni ja kätilö kertoi, että sitten vain odotellaan, että takapuolen paikkeilla alkaa tuntua sen kaltaista painetta, että ikään kuin olisi vessahätä. Siihen sanoin varovaisesti, että itse asiassa minusta kyllä tuntuu siltä nyt, että haluaisin käydä vessassa… mutta en saanut lupaa vielä varttiin nousta. Samalla kätilö selitti, että puudute vaikuttaa noin parin tunnin ajan, ja ”jos olet vielä silloin yhtenä palana, niin katsotaan mitä sen jälkeen sitten tehdään”. Minua huvitti, ai että tämä vauva muka syntyisi parin seuraavan tunnin sisällä? Edelleen oli esikoisen superpitkän avautumisvaiheen jälkeen vaikea kuvitella, että tästä hommasta voisin muka selvitä vain muutamassa tunnissa.

Mies lähti käymään tupakalla ja kohta iski supistus, joka oli kaikkea muuta kuin kivuton! Ihan kaamea paineentunne valtasi koko alakropan! Kääk, eikö puudute toimi vai mikä on?! Kätilöön tuli hieman vauhtia, tämä kurkkasi kohdunsuun ja totesi sen olevan täysin auki! Kätilö lähetti hoitajan hakemaan mieheni takaisin ja sain tosiaan unohtaa haaveet huilitauosta ja ryhtyä ponnistamaan.

Kello oli vain vähän yli puolenyön enkä ollut uskoa todeksi, että vauva tosiaan syntyy ihan pian. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ja kestävän, vaikka kätilö kertoi homman etenevän hienosti. Säestin joka ponnistusta melkoisella ärjymisellä ja kirosanojen tulvalla ja piinallisin vaihe oli, kun supistus hyytyi juuri, kun vauvan pää oli niin sanotusti luukulla. Siinä kohden olin aivan varma, että nyt jos koskaan tulee kyllä repeämiä niin, että oksat pois! Seuraavalla ponnistuksella vauva pulpahti ulos ja valtaisan hämmennyksen vallassa sain rinnalleni pikkuisen, kymmenen pisteen poikavauvan J Hämmästys kasvoi entisestään, kun kätilö ilmoitti, että yhtäkään tikkiä ei tarvita! Vaan taisi vauvakin olla hämmästyksissään, kun päästi niin räjähtävän itkun välittömästi synnyttyään. Ja tarkka syntymähetki siis oli 8.12. klo 00:24. Ponnistusvaihe oli kestänyt vain noin 10 minuuttia, vaikka se tuntuikin huomattavasti pidemmältä! Koko synnytyksen kestoksi papereihin merkkattiin reilu 2 tuntia - ihan kiva parannus esikoisen 25 tuntiin verrattuna!

Jonkin ajan kuluttua poika punnittiin ja mitattiin. Tämä painoi 3850 grammaa ja oli 52 senttiä pitkä. Hyvin siis piti kutinsa viimeisimmässä ultrassa saatu kokoarvio.

Menin suihkuun ja sen jälkeen sain hieman syötävää. Kello oli jotain vähän yli kaksi, kun meidät ohjattiin lapsivuodeosastolle. Mieskin sai tulla sinne piipahtamaan, vaikkei mikään vierailuaika eikä perhehuone ollutkaan. No, mies lähti anoppilaan loppuyöksi ja minä jäin i(h)mettelemään uutta vauvaa kanssa sairaalan huoneeseen, samassa kopperossa kun ei ollut ketään muuta.

Jatkan myöhemmin vauvan syntymän jälkeisistä tunnelmista, kun tämä koneella olo on sattuneesta syystä hieman rajoitettua nykyään!

Ei mitään tapahtumia. Viime yö meni vähän kuten arvelinkin, eli oloni oli epämukava ja nukuin sen takia huonosti. Myös poika kitisi jossain vaiheessa ja heräsin siihen, mutta poika myös rauhoittui omia aikojaan eikä valvottanut sen enempiä. Mutta muuten tosiaan yöunet olivat osaltani kehnonlaiset, kun vatsaa kiristeli ja nivusiin koski. Ja aamulla - supistuksista ei tietoakaan.

Eikä ole pahemmin supistellut tänään muutenkaan. Mitä nyt joitain hajanaisia tulee, mutta enemmänkin vain tuota pelkkää vatsan kinnaamista ja yleistä epämukavuutta, kun maha on kuin joku olisi köyttänyt vyötäisilleni valtavan, painavan kiven.

Haikeana katson tuota tämän päivän otsikon lukemaa 39 + 1, esikoinen kun syntyi juuri tässä samassa vaiheessa. Käykö tässä nyt niin, että kun olen jo etukäteen kovasti kuvitellut tämänkin vauvan syntyvän hyvissä ajoin, niin näin ei taatusti tulekaan käymään?

Ylihuomenna on seuraava neuvolakäynti, mutta mitäpä siellä, tuskin mitään ihmeellistä. Tsekataan kaikki perusjutut ja todetaan, että ei muuta kuin odotellaan vaan. Täytyypä vain kysellä, että miten sitten edetään, jos/kun laskettu aika alkaa jäädä kovinkin kauas taakse...

Lisäksi pitäisi kysyä, mistä tiedän, ettei lapsivettä ole alkanut tihkua... Eilen kiinnitin huomiota siihen, että kun tässä nyt muutenkin on monenmoista vuotamista runsaammin kuin tavallisesti, niin jotenkin se vuotava juttu on erilaista. (Sarjassamme ihanat eritepohdinnat.) Tai siis, vuoto itsessään tapahtuu sen verran vaivihkaa, etten sitä itse juuri edes huomaa. Eli jos tuolta nyt oikein lorahtelisi vettä, niin olisin sen varmaan jo tajunnut. Mutta kun tässä on nyt saanut jo hyvän aikaa varustautua pikkuhousunsuojilla, niin nyt olen sitten niitä kytännyt ja miettinyt, että onko nyt jotain muuttunut.

Yleensä tuollainen "normaali" vuoto jättää pikkuhousunsuojaan / siteeseen sellaisen vähän limaisen näköisen tahran, mutta eilisen jälkeen vuoto on näyttänyt uppoavan suoraan suojan sisuksiin. Ja neuvolassa on sanottukin, että siitä erottaa lapsiveden ja valkovuodon, että vesi menee suoraan siteen "läpi", kun taas muu töhnä ensin vähän jämähtää siteen pintaan. Ja kun olen sormella varovasti koskenut pikkuhousunsuojan pintaa, sieltä tulee heti kosteus läpi toiseenkin suuntaan, eli ihankuin sinne olisi varastoitunut hyvinkin juoksevaa tavaraa. Mutta kun en nuita suojia normaalisti ole tavannut sormin sörkkiä, niin enpä osaa sanoa, miltä se tuntuu silloin, kun kyseessä ei takuuvarmasti ole lapsivesi :D

No, eiköhän ala juttu mennä jo niin ällöksi, että lopetan tuon pohtimisen ja jatkan sitä vaikka sitten neuvolatädin kanssa ylihuomenna, jos ei nyt mitään erikoista tapahdu sitä ennen...

Viikko jäljellä laskettuun aikaan ja elättelen tässä pieniä ja varovaisia toiveita, että jotain alkaisi piakkoin tapahtua. Supistusten osalta takana on pari aika hiljaista päivää, mutta tänään tässä iltasella on taas vatsaa kiristellyt ja selkää hieman pakottanut. Aika vaisua toki on vielä, mutta jos se tästä lähtisi vähitellen... tai sitten käy niin, että pitkin yötä jomottelee mutta aamulla olen ainoastaan rättiväsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, orastavatkin supistukset ovat tiessään enkä ole lähimainkaan lähdössä synnyttämään.

Tosiasiahan tietysti on, että kyllähän tässä viimeistään parin, kolmen viikon sisällä JOTAIN tapahtuu, tai jos ei muuten niin laitetaan tapahtumaan! Tässä vaiheessa se pari, kolme viikkoa vain kuulostaa loputtoman pitkältä ajalta...

Eilen illalla minua taas jännitti ajatus synnyttämään lähtemisestä, vaikkei eilen illalla edes supistellut juuri lainkaan. Valvoin aika myöhään ja ajatus nukkumaan menemisestä ahdisti, kun olin ihan varma, että edessä on vain sängyssä kieppumista, paikkojen kolotusta ja levottomia ajatuksia - tai vähintään esikoisen järjestämää yöohjelmaa, josta olemme saaneet nauttia jo kolmena yönä tällä viikolla. Tämä on joka toinen yö herännyt itkemään ja on ollut työn ja tuskan takana saada poika nukkumaan omassa sängyssään (tai nukkumaan ylipäätään). Tämä on kyllä rauhoittunut sylissä, mutta poru on alkanut heti, kun tämän koittaa kantaa omaan petiinsä takaisin. Viime yönä tätä ei tapahtunut, ja muutenkin sain nukuttua ihmeen hyvin. Jos meininki jatkuu taas samalla kaavalla, että joka toinen yö nukutaan ja joka toinen valvotaan, ensi yönä olisi taas valvomisen vuoro :P Ja jos nämä illalla alkaneet lievät supistelut jatkuvat läpi yön, niin johan on mahtava yö tulossa.

Aamulla hetken jo murehdin, että koskahan viimeksi vauva on liikkunut. Piti oikein tökkimällä tökkiä tätä vatsaa ja rupesi jo huolestuttamaan hiukan, kun ei mitään vastatöytäisyjä alkanut tuntua. Mutta sitten viimein tunsin vauvan myörivän ja sain huomata hötkyilleeni ihan turhaan :) Vauva ei vain taida olla aamuihmisiä, nyt näin illalla voisin melkeinpä miettiä, että koskahan viimeksi vauva on ollut liikkumatta! Kunpa vain liikesuunta alkaisi pian olla ulospäin, eikä vain tuota edestakaisin vellomista!

Mies näpsi eilen minusta muutaman mahakuvan, laitetaanpa yksi tähän näytille! On kyllä melkoinen pallo, miten sitä oikeasti voi ihmisen kroppa näyttää tuolta, edes raskausajan lopussa?! Ihonmyötäinen paitakaan ei yllä tuosta vatsan alta enää olemaan ihonmyötäisesti :D

 

38 + 6