Nyt ollaan neljä yötä oltu vauvan kanssa kotona ja sanoisin, että kyllähän tämä ihan mukavasti sujuu, kun mies on isyyslomalla! Mutta kyllä hirvittää, kun tämä menee ensi viikoksi töihin ja pitää sitten loput isyyslomapäivänsä tuossa joulun ja loppiaisen välillä.

Yöt vauvan kanssa ovat menneet aika hyvin, tämä syö välillä tunnin välein, välillä taas on nukkunut "jopa" 2,5 tuntia syöttöjen välissä. Mutta pääasia, että vauva on nukahtanut kiltisti uudelleen syötyään, eikä jäänyt killittämään hereille pitkäksi aikaa. Enemmän tässä viimeisen neljän yön aikana on häirinnyt esikoinen, joka on näistä neljästä yöstä kolmena herännyt ja valvottanut pahimmillaan kaksikin tuntia :( Enemmän tuo on tosin haitannut mieheni nukkumista, työnjako kun on ollut seuraava, että minä hoidan vauvan syötöt ja mies tarvittaessa jeesaa, jos pitää vaikka vaihtaa vaippaa tai ehkä jopa vauvan petivaatteita keskellä yötä (parit pissavahingot ollaan jo koettu) ja sitten esikoisen yöheräilyt kuittaa mies. En tiedä, mikä oikein mättää, kun noita yöheräilyjä on tämmöiseen tahtiin tuolla isommalla... eivät ne tiemmä vauvan tuloonkaan liity, kun tuo heräily alkoi jo tuossa vähän ennen vauvan syntymää.

Mutta muuten siis arkielämä on lähtenyt sujumaan aika leppoisasti. Mitä nyt välillä osun johonkin hormonimyrskynsilmään ja pillahdan itkuun ilman erikoista syytä, tai muuten olen yhdellä hetkellä allapäin ja hetken päästä taas onneni kukkuloilla! Eniten tässä tosiaan vaan rassaa se, että miten arkirutiinit lähtevät rullaamaan sitten, kun jään lasten kanssa päiviksi yksin. Miten kauan vauvan kehtaa antaa itkeä, jos tämä rupeaa huutamaan juuri, kun esikoisen kanssa on vaikkapa syöminen kesken? Miten oikein pidän esikoista silmällä samalla, kun imetän vauvaa - etenkin, kun tätä imetystä tosiaan on saanut harrastaa jopa tunnin välein? Jos olen ihan kuolemanväsynyt, missä välissä pystyn huilaamaan, jos lapset eivät ole hetkeäkään yhtä aikaa nukkumassa? Onneksi ensi alkuun ei tarvitse sinnitellä kuin viikon, ja mieskin tulee jo suht aikaisin töistä kotiin. Tietysti, jos yöt ovat aivan kamalia, se ei tiedä kovin hyvää fiilistä lopuksikaan päivää, etenkään miehelle, joka joutuu jo tosi aikaisin lähtemään töihin.

Esikoinen on toistaiseksi ainakin suhtautunut vauvaan ihan mutkattomasti. Tämä osaa koskettaa vauvaa aika hellävaroen, mutta leluja tämä paiskii vauvan lähellä vähän turhan ronskisti, joten tämän tästä joutuu tuota isompaa toppuuttelemaan. Mutta mitään mustasukkaisuuden merkkejä en ole vielä huomannut, mutta ehkä tilanne muuttuu, kun mies palaa töihin, ja täällä on päivisin vain yksi (väsynyt) aikuinen kaverina, ja sekin tuntuu keskittyvän vain vauvaan kaiken aikaa.

Fyysisesti olo on vielä aika takkuinen, lähinnä siis on erilaisia jomotuksia ja kolotuksia pitkin selkää, lantion aluetta ja jalkoja. Eikä nyt voi sanoa, että istuminenkaan sujuisi tismalleen, kuten ennen :P Ei siis ole mitään isompaa hämminkiä missään, mutta monesta pienestä asiasta huomaa, että jotain on tapahtunut :D Hetki sitten kävin vähän yksin kävelyllä ulkona, ja vaikka ulkoilmassa muuten oli ihan virkistävää käydä pitkästä aikaa ihan omassa rauhassa, niin kyllä pieni kävely silti kävi vielä jalkojen päälle. Varsinkin, kun pihalla oli todella liukasta ja senkin takia joutui kävellä köpöttämään supervarovaisesti ja jännittyneesti.

Vaa'alle uskaltauduin toissa-aamuna. Kaikenkaikkiaan raskauskiloja siis ehti tulla reippaat kymmenen (ihan tarkkaan en tiedä, kun en viimeisinä viikkoina muistanut kotivaa'alla käydä, ja neuvolan lukemia en tähän hätään muista) ja toissapäiväinen lukema kertoi, että painoin vielä viisi kiloa enemmän, kuin raskauden alkaessa... No, punnitsin itseni uudestaan eilen, ja nyt vaaka väitti, että painoni oli vähän reilut puoli kiloa tipahtanut edellisestä päivästä. En oikein tiedä, kauanko kroppa ja paino tästä oikein asettuvat uomiinsa, ja miten nopeasti imetys vaikuttaa, tai vaikuttaISI, jos söisi oikein terveellisesti eikä herkuttelisi ylimäärin ;) No joka tapauksessa, tekemistä riittää, jos nyt ensin haluan karistaa raskauden aikana kertyneet kilot PLUS vielä jokusen kilon noita vanhempiakin läskejä...

Imetys on lähtenyt sujuvasti käyntiin. Maitohan alkoi nousta jo sairaalassa, ja päivän pari rinnat olivat kuin mitkäkin kivikovat pallot. Mieskin vain pyöritteli silmiään niitä katsoessaan :D Nyt alkaa jo pahin pingotus olla ohi ja maitoa tulee, kaiketi ihan sopivasti! Ainut ongelma on, että en oikein saa vauvaa imetettyä kuin ollessani kyljelläni makuulla. Sama juttu oli esikoisen kanssa. En oikein tiedä, mikä siinä istuallaan imettämisessä on sellaista, että vauva ei vain saa kunnolla otetta rinnasta ja sitten kun luulen, että jee, NYT onnistuu, niin vauva ei kuitenkaan saa kunnolla syödäkseen, vaan on uudestaan nälissään alta aikayksikön! Todella turhauttavaa ja pakottaa turvautumaan pulloruokintaan silloin, kun olemme jossain kodin ulkopuolella :(

Vaikka ei pulloruokinnassa mielestäni sinänsä ole mitään vikaa, vaan hartaasti toivon, että maito maistuisi vauvalle myös pullosta tarjottuna ihan sen takia, että pystyn joskus jättämään vauvan myös jonkun muun hoiviin. Ja tietysti, jos imetys ei suju kuin maaten, niin eihän touhusta mitään tule, jos ei pullo kelpaa. Olemme jo pari kertaa antaneet rintamaitoa vauvalle tuttipullosta, ja toistaiseksi ainakin maito on uponnut silläkin tavalla :) Pitäisi vain löytää sellainen sopiva tapa taiteilla imetysten, maidon pumppaamisten ja pulloruokinnan kanssa, että pärjättäisiin mahdollisimman vähillä korvikkeilla ja ettei imetys kärsisi pulloruokinnan tähden, kuten esikoisen kanssa lopulta kävi. Mutta en meinaa ottaa asiasta sen suurempia paineita. Tärkeimpänä pidän kuitenkin sitä, että lapsi suostuu syömään muualtakin kuin suoraan hinkistä, ja jos vain se onnistuu, niin loput asiat lutviutukoot sitten sen mukaan.

 

Tuossa kävelyllä käydessäni mietin, että vaikka yleensä minua ärsyttää sellainen "voi voi kun aika on mennyt nopeasti, mihin nämä päivät oikein menevät?" -päivittely, niin en voinut olla miettimättä, että mihin se raskausaika oikein katosi? Yhtäkkiä vauva on pois vatsasta ja ilmestyy käsivarsilleni. Ja millainen olento se onkaan - ihan ihminen, mutta minikoossa! Mistä tuokin oikein on syntynyt, parista hassusta pienestä solusta, miten niin vähästä voi tulla noin monimutkainen otus?

Entä miten tästä oma elämä menee eteenpäin? Enää en voi lykätä asioita (kuten vaikkapa laihduttamista...) sillä livulla, että "katsotaan sitten, kun on lapset tehty", koska meidän perheen lapset ovat nyt tosiaankin tehty! No, päivä kerrallaan eteenpäin. Ei tässä nyt ihan vielä jaksa liikaa miettiä varsinkaan mitään laihduttamista, kun on kohta joulukin!