Keskiviikkona olin neuvolassa käymässä. Ei siellä mitään ihmeellistä tapahtunut, perusjuttuja mittailtiin ja painoni oli parissa viikossa pompsahtanut lähes kaksi kiloa! Neuvolatäti meinasi, että tuota määrää ei kyllä syömällä kerrytetä noin lyhyessä ajassa, vaikka kuinka olisi mättänyt suklaata, eli jonkin verran kai oli kertynyt turvotusta, vaikken sitä itse ollut oikeastaan huomannut. Ehkä naama oli ruvennut vähän näyttämään pyöreämmältä kuin normaalisti, mutta ei juuri muuta.

Neuvolakäynnin tärkeintä antia oli erilaisten lukemien sijaan se, että miten edetään, jos synnytys ei ala käynnistyä laskettuun aikaan mennessä. Sovimme, että jos mitään ei tapahdu ensi viikon alkuun mennessä, soitan neuvolaan ja sieltä laitetaan lähetettä synnytyssairaalaan, ja sitten varaan aikaa käynnistystä varten. Lisäksi mietimme, miten saisimme junailtua mahdollisen käynnistyksen siten, että siihen pääsisi ennen joulua, sillä pyhien takia ajankohta saattaisi venyä joulukuun viimeiselle viikolle ja sitten olisi raskausviikkoja kasassa jo 42 + jotain, ja vauvakin olisi siihen mennessä ehtinyt kasvaa ties miten suureksi. Lopuksi sain neuvolasta vielä ohjeita, mitä kohtia jalanpohjista kannattaa hieroa, jos haluaa kokeilla vauhdittaa synnytyksen käynnistymistä :D Tiedä sitten noiden ohjeiden huuhaa-pitoisuudesta, mutta lähdin neuvolasta kotiin sillä mielellä, että tänä iltana muuten mies saa hieroa kintuistani juuri niitä tiettyjä kohtia ja vieläpä huolella. Oli siitä sitten hyötyä taikka ei.

Neuvolakäynnin jälkeen kävimme kaupassa ja muuten iltaa kuluteltiin ihan tavalliseen tapaan. Itse lähinnä odottelin, että tulisipa pian pojan nukkumaanmenoaika, niin saisin sitä jalkahierontaa!

Joskus seitsemän aikaan illalla kävin vessassa ja pyyhkiessä vessapaperiin ilmestyi jotain kirkkaita limaklimppejä, siis sellaisia hyytelömäisiä pieniä palasia. Limatulppako on irtoamassa? Se oli ensimmäinen ajatukseni. Oli kiva havaita jotain synnytyksen lähestymiseen viittaavia merkkejä! Jos sitä käynnistystä ei kuitenkaan tarvittaisi?

Jonkin aikaa myöhemmin Iso Hätä alkoi kolkutella "takaovella", ja menin taas vessaan. Ensimmäisenä pönttöön lorisikin jotain aivan nestemäistä, eikä suinkaan takaovesta tai edes etuovesta, vaan siitä väliltä! Apua, lapsivettä!? Mieleen tuli monet kertomukset siitä, miten raskauden lopulla valkovuoto on muuttunut aivan litkuksi, ja kuinka moni on sitä erehtynyt luulemaan lapsivedeksi, mutta voiko sitä tulla ihan näin lorottamalla? Ei sitä nestettä siis aivan hirveästi valahtanut, mutta aika pärskäys kuitenkin. Taisin olla hieman kalpea naamaltani, kun astuin vessasta hetkisen päästä ulos ja ilmoitin miehelle, että äsken taisi pönttöön hulahtaa lapsivettä, ja että tässä taitaa olla aika pistää tarvittavat kamat kasaan ja lähteä vähintäänkin näytille sairaalaan.

Hetkisen haahuilin ympäri taloa enkä oikein tiennyt, mistä aloittaa. En siis tokikaan ollut mitään sairaalakassia pakannut valmiiksi, vaikka olin sitä vähän suunnitellutkin :D Kun ajattelin, että sitten lähtö ei ainakaan tule pitkään aikaan, jos liikaa alan varautua… Tietokoneella oli kuitenkin lista pakattavista tavaroista, joten sen mukaan aloin pistää tavaroita kassiin. Samalla mies soitti vanhemmilleen ja ilmoitti, että toisimme pojan sinne yöksi. Onneksi olin tehnyt myös listan tavaroista, joita pojalle täytyy pakata mukaan, jos hänet on vietävä yökylään, muuten en kyllä tiedä, mitä siinä ajatusmyrskyssä olisin pakannut – ja jättänyt pakkaamatta!

Kello oli sen verran, että mies syötti pojalle iltapalan minun pakatessani tavaroita. Välillä sain hypätä vessassa, kun tunsin, että lapsivettä alkaa valua lisää. Enää en epäillyt, etteikö vuoto tosiaan olisi lapsivettä. Se oli lisäksi hennon vaaleanpunertavaa, eikä vesikirkasta. Kohta olimme valmiit ajamaan anoppilan kautta sairaalalle. Nappasin auton penkille äitiyspakkauksen mukana tulleen kosteussuojafroteen palasen alleni ohivuotojen varalta :D

Jo tavaroita pakatessa alkoi tuntua pientä supistelua, ja automatkan loppupuolella tuli jo pari hieman kipakampaakin. Sairaalassa olimme vähän klo 21 jälkeen ja minut otti vastaan miespuolinen kätilö, ja hetken ihmettelinkin, että ai, tuossa ammatissa työskentelee miehiäkin! Ensin seurattiin sikiön sydänkäyrää ja siinä antureihin kytkettynä tuli jo muutama aika epämukava supistus. Myös lapsivettä hulahti taas sellainen määrä, että yhtäkkiä seisoin keskellä isoa lammikkoa. Kätilö tuli juuri sillä hetkellä katsomaan, onko kaikki ok, ja sen jälkeen hän ei kaivannut enää mitään lisävarmistusta, etteikö se tosiaan olisi lapsivettä eikä mitään epämääräistä muuta vuotoa.

Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi kohdunsuun olevan auki 3 senttiä. Se oli mukava kuulla, sillä kun esikoinen teki tuloaan, olin yhden yön kärvistellyt supistusten kanssa kotona ja kun viimein lähdimme sairaalaan, olin auki vissiin vain 1,5 cm. Tuo kolme senttiä antoi uskoa siihen, että tästä synnytyksestä ei tulisi mitään monikymmentuntista tuskien taivalta.

Kohta vaihdoin ylleni sairaalan kaavut ja menimme synnytysosastolle. Kätilö ehdotti, jos menisin ensin suihkuun. Se kuulosti ihan hyvältä idealta, ja samalla tulisi kätevästi pestyä meikit naamasta pois :D Viivyin suihkussa lähes tunnin, mutta en nyt tiedä, oliko se suihkussa olo mikään erityisen suuri helpotus. Supistukset muuttuivat vähitellen voimakkaammiksi, eikä siinä hirveästi lämmin suihku auttanut. Suihkusta tultuani siinä klo 23 maissa kätilö oli sitä mieltä, että jos haluan, voisin saada epiduraalipuudutuksen. ”En sitä missään tapauksessa sinulle tuputa, mutta sanon vain, että sen saat, jos se sinusta hyvälle ajatukselle tuntuu”. En todellakaan pistänyt hanttiin, mutta ajattelin, että koittaisin vielä jaksaa jonkin aikaa ilman puudutetta, koska olo ei vielä ollut mikään ihan järkyttävä. Esikoisen tullessa maailmaan sitä epiduraalia pantattiin viimeiseen asti ja olo oli silloin aivan kammottava, kun viimein se puudute minulle luvattiin. Niinpä mietin, että mikäs nyt on, miksi nyt saisin epiduraalin näin ”helposti”?

Puolisen tuntia vielä jaksoin, kunnes olo alkoi tuntua aika vaikealta. Supistukset saivat minut melkein oksentamaan ja mietin, että hittojakos tässä venttailen, jos kerran sen puudutuksen voin saada! Ehkä saisin puudutteen avulla levättyä hieman, sillä kello alkoi lähestyä puolta yötä ja edellinen yö oli taas ollut aika rikkonainen esikoisen valvotettua. Pahaksi onneksi käytävällä kajahti huuto: ”Hätäsektio!” Anestesiaporukka ja melkein kaikki muukin porukka kaikkosi hätäsektiota suorittamaan jonnekin ja tuskanhiki pukkasi otsalle kun mietin, miten kauan mahtaa kestää, ennen kuin porukka ehtisi tulla antamaan puudutetta minulle asti. Hetken kuluttua hälytin hoitajan huoneeseeni ja hän lupasi infota ”omaa” kätilöäni, että haluaisin epiduraalin kunhan hätäsektiohässäkkä on ohitse.

Olin ihan varma, että joudun odottamaan epiduraalia pitkäänkin, mutta yllätyin, kun anestesiaryhmä saapui luokseni jo hetken päästä. Menin sängylle kyljelleni ja siinä oli erityisen karmeaa ottaa supistuksia vastaan, mutta koitin ammentaa voimanrippeitä ajatuksesta, että kohta helpottaa, kohta saan hieman huilata! Sain puudutteeni ja kätilö kertoi, että sitten vain odotellaan, että takapuolen paikkeilla alkaa tuntua sen kaltaista painetta, että ikään kuin olisi vessahätä. Siihen sanoin varovaisesti, että itse asiassa minusta kyllä tuntuu siltä nyt, että haluaisin käydä vessassa… mutta en saanut lupaa vielä varttiin nousta. Samalla kätilö selitti, että puudute vaikuttaa noin parin tunnin ajan, ja ”jos olet vielä silloin yhtenä palana, niin katsotaan mitä sen jälkeen sitten tehdään”. Minua huvitti, ai että tämä vauva muka syntyisi parin seuraavan tunnin sisällä? Edelleen oli esikoisen superpitkän avautumisvaiheen jälkeen vaikea kuvitella, että tästä hommasta voisin muka selvitä vain muutamassa tunnissa.

Mies lähti käymään tupakalla ja kohta iski supistus, joka oli kaikkea muuta kuin kivuton! Ihan kaamea paineentunne valtasi koko alakropan! Kääk, eikö puudute toimi vai mikä on?! Kätilöön tuli hieman vauhtia, tämä kurkkasi kohdunsuun ja totesi sen olevan täysin auki! Kätilö lähetti hoitajan hakemaan mieheni takaisin ja sain tosiaan unohtaa haaveet huilitauosta ja ryhtyä ponnistamaan.

Kello oli vain vähän yli puolenyön enkä ollut uskoa todeksi, että vauva tosiaan syntyy ihan pian. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ja kestävän, vaikka kätilö kertoi homman etenevän hienosti. Säestin joka ponnistusta melkoisella ärjymisellä ja kirosanojen tulvalla ja piinallisin vaihe oli, kun supistus hyytyi juuri, kun vauvan pää oli niin sanotusti luukulla. Siinä kohden olin aivan varma, että nyt jos koskaan tulee kyllä repeämiä niin, että oksat pois! Seuraavalla ponnistuksella vauva pulpahti ulos ja valtaisan hämmennyksen vallassa sain rinnalleni pikkuisen, kymmenen pisteen poikavauvan J Hämmästys kasvoi entisestään, kun kätilö ilmoitti, että yhtäkään tikkiä ei tarvita! Vaan taisi vauvakin olla hämmästyksissään, kun päästi niin räjähtävän itkun välittömästi synnyttyään. Ja tarkka syntymähetki siis oli 8.12. klo 00:24. Ponnistusvaihe oli kestänyt vain noin 10 minuuttia, vaikka se tuntuikin huomattavasti pidemmältä! Koko synnytyksen kestoksi papereihin merkkattiin reilu 2 tuntia - ihan kiva parannus esikoisen 25 tuntiin verrattuna!

Jonkin ajan kuluttua poika punnittiin ja mitattiin. Tämä painoi 3850 grammaa ja oli 52 senttiä pitkä. Hyvin siis piti kutinsa viimeisimmässä ultrassa saatu kokoarvio.

Menin suihkuun ja sen jälkeen sain hieman syötävää. Kello oli jotain vähän yli kaksi, kun meidät ohjattiin lapsivuodeosastolle. Mieskin sai tulla sinne piipahtamaan, vaikkei mikään vierailuaika eikä perhehuone ollutkaan. No, mies lähti anoppilaan loppuyöksi ja minä jäin i(h)mettelemään uutta vauvaa kanssa sairaalan huoneeseen, samassa kopperossa kun ei ollut ketään muuta.

Jatkan myöhemmin vauvan syntymän jälkeisistä tunnelmista, kun tämä koneella olo on sattuneesta syystä hieman rajoitettua nykyään!