Pikaisesti neuvolakuulumisia. En nyt ehdi pitkästi jaaritella, kun kello on jo paljon ja pitäisi vielä suihkussakin käydä... Poika ei vaan jostain syystä suostunut nukahtamaan vielä tuossa klo 21 maissa, vaan nukahti joskus kymmenen jälkeen vasta.

Mutta siis, ne neuvolakuulumiset jaarittelujen sijaan! Hemoglobiini oli noussut 124:ään, eli saan jättää rautalisän pois, ainakin toistaiseksi! Kuulemma Hb saattaa vielä loppua kohden laskea uudestaan, mutta en esikoista odottaessa enää uudestaan aloittanut rautakuuria, kun sen varmaan näillä samoilla viikoilla lopettelin. Eli toivottavasti nytkin pärjään ilman loppuun asti.

Pissanäyte oli ok ja verenpaine edelleen matala. Mitään ylenmääräistä turvotustakaan ei ole, joten ei pitäisi ainakaan raskausmyrkytyksestä olla mitään merkkejä ilmassa! Ja mikä eniten ehkä ilahduttaa, painoni ei ole mitenkään järkyttävästi noussut! Tottahan tässä nyt on kiloja kertynyt jo noin kahdeksan, ja vielä ehtii muutama tulla lisää, mutta ei sentään mitään kahtakymmentä... Ja toinen mukava juttu oli se, että sf-mitta ei enää huidellut missään yläilmakehässä, vaan lukema osui jonnekin pikkuisen yläkäyrän alle :D

Ei kai vauvakaan - ainakaan vielä - ole mikään superjättiläinen, koska neuvolassa todettiin vatsassani olevan "hyvin tilaa liikkua" ja lapsivettäkin arvioitiin olevan ihan reilu määrä, eli ei tämä möhömaha ihan ääriään myöten ole täynnä vauvaa! Mutta sanottiin myös, että tästä eteenpäin vauva lähinnä kasvaa kokoa, ja siihen kasvuun voi sitten omilla ruokatottumuksilla vaikuttaa... Varmaan nousi sellainen puna poskilleni, että sillä olisi valaissut koko terveyskeskusrakennuksen, kun mietin, mitä tässä nyt viime aikoina on tullut naamariinsa mätettyä... Täytyisi kyllä ihan tosissaan hieman kitkeä tätä herkuttelua ja muuta ylensyöntiä, mutta voi olla paikoin vaikeaa, kun on vähän tämmöistä tunnesyöpön vikaa ja kun tuntuu, että jos ei elämässä muuta erikoista tapahdu, niin syömällä on ainakin helppo kokea nautintoja.

Toisaalta, esikoista odottaessa meni nimenomaan raskauden loppupuolella syömiset aivan överiksi, ja sopivasti osui joulukin mässäilyineen sinne loppuviikoille, eikä poika silti painanut syntyessään enempää kuin 3,3 kiloa. Niin, enkä itsekään lihonut mitenkään kohtuuttomasti. Ehkä tässä vakuuttelussa piilee pikkuinen itsepetoksen siemen, ei se siis tosiaankaan tekisi huonoa kenellekään, jos söisin edes vähän vähemmän epäterveellisyyksiä.

Mutta eipä neuvolassa oikeastaan tämän kummempia, pitkä lista erilaisia oireita käytiin läpi, että mitä löytyy ja mitä voisi löytyä tässä vaiheessa. Kun neuvolantäti oli käynyt listan loppuun, hän kysyi, oliko minulla mielessä jotain, jota listalta puuttui. Mainitsin sellaisen oireen kuin "yleinen vitutus" ja se herätti hieman hilpeyttä :P Vaikka tätsy taisi ensin ajatella minun tarkoittavan jotain vähän pahempaakin kiukuttelua, kunnes selvensin, että enemmänkin tarkoitin sillä sellaista kaikenkattavaa mälsää oloa ja kyllästymistä tähän odotteluun, kun kaikenlaiset pikkuvaivat painavat päälle. No, en ole kuulemma ainoa uudelleensynnyttäjä, jolla ei enää ole raskauden uutuudenviehätystä piristämässä mieltä :D

Onpa tässä nytkin taas vähän huumorintaju hakusessa, kun selkää pakottaa, väsyttää ja vatsanahka tuntuu niin kireältä, kuin se voisi revetä kahtia hetkenä minä hyvänsä. Mieskään ei oikein tunnu olevan tilanteen tasalla. Olin hieman harmissani siitä, että hän ei lainkaan kysellyt neuvolareissun jälkeen, että mikä oli neuvolakäynnin anti. Sitten ärsyttää myös se, että joka jumalan ilta saan olla valittamassa hänelle hankalaa oloani, kun fiilis on ihan oikeasti se, että en oikein jaksaisi suoriutua pojan iltatoimista. En tykkäisi olla mikään valittaja ja mies varmaan kohta luulee, että piruuttani sälytän hänelle aina vain enemmän ja enemmän vastuuta perheen iltarutiineista ja käytän jotain epämääräistä "hankalaa oloa" tekosyynä, jotta saisin itse laiskotella. Mutta jos äijä vaivautuisi joskus vähän enemmän kyselemään ja huomioimaan, että mikä on fiilis, ei tarvitsisi sitä aina erikseen ilmoittaa :(

Sain eilen vain vaivoin pidettyä leipäläpeni ummessa, kun mies voivotteli, miten on alaselkä kipeä. Sen sijaan, että olisin pitänyt pitkän luennon omista vaivoistani, jotka EIVÄT MENE PÄIVÄSSÄ PARISSA OHI VAAN PAHENEVAT KOKO AJAN, koitin vaan ynähdellä ymmärtäväisesti. Itse kun suutuin miehelle tässä kerran aika lailla, kun muutamaan otteeseen olin hänelle tilittänyt milloin väsymystä, milloin jotain särkyä, ja tämä ainoastaan lähti jotenkin kilpasille siitä, kumpi meistä onkaan väsyneempi ja raihnaisempi luettelemalla minulle vastineeksi rimpsun omista kipu- ja väsymystiloistaan. Silloin päätin, että taidan mieluummin pitää jatkossa turpani kiinni kun kerran myötätunnon sijaan minun annetaan ymmärtää, ettei minun tuntemukseni ole mitään miehen vastaavien rinnalla. Ihmetelkööt sitten, kun ilmoitan toisin päivin kuin tyhjästä, että nyt en muuten sitten jaksa, sinä hoidat tämän homman X ja tästä ei sitten keskustella!

Hmm, taisin tuolla alussa väittää, etten ehdi jaaritella. Ja miten kävi? Minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutten ole vielä käynyt edes pesulla! Mutta ehkä tämä pieni avautuminen oli paikallaan, niin että mitäpä nyt pienestä lovesta yöuniin, melko katkonaisia yöni ovat tätä nykyä muutenkin!