Aina vain yhtenä palana. Ai miten niin olen malttamaton???

Pitkin päivää on harvakseltaan tuntunut vaimeita supistuksia, siis sellaisia jotka jäytävät hieman selänkin puolella kuukautiskivun tapaan. Lopun enteitä siis, mutta en jaksa uskoa, että lähtö sairaalaan olisi kuitenkaan mikään tämän päivän asia. Eikä varmaan edes tämän viikon...

Vaikka mistäpä senkin tietää. Olen tässä spekuloinut kaikenlaisilla ajatuksilla vedoten esikoisen syntymähetkeen, joka siis oli viikoilla 39 + 1. Jos tämä vauva syntyisi samana päivänä, tuo päivä olisi ensi maanantai. Ja jos laskettu aika olisi tälläkin kertaa laskettu samalla kaavalla kuin esikoisesta, 39 + 1 olisi jo ylihuomenna! Ja jos nyt oikein pilkkua viilataan ja tuijotettaisiin ultraäänitutkimusten mukaan saatua laskettua aikaa, 39 + 1 olisi itse asiassa tänään!

No joo... mitäpä noita liikaa miettimään. Siitä olen joka tapauksessa aika varma, että en minä ainakaan tänään meinaa synnyttää :D Sanoin miehelleni tuossa, että tuleva viikonloppu olisi oikeastaan ihan hyvä ajankohta lähteä synnyttämään! Ei ainakaan tarvitsisi tuskailla, että kuinka nopeasti pojalle järjestyy hoitaja, kun anoppi ei ole viikonloppuisin töissä. Niin, että jos lähtö tulisi huomenna, niin mieluiten toimistoajan jälkeen!

Hassua, vaikka miten odotan pääseväni tästä möhömahasta eroon ja kuinka toivonkaan pääseväni pian näkemään tuon möhömahan sisäpuolella myllertävän jässikän, eikä synnyttämään lähteminen ainakaan vielä juurikaan jännitä, niin silti minusta tuntuu, että kun lähtö oikeasti koittaa, olen kauhusta kankeana ja mietin, että "Ei kai minun NYT JO täydy lähteä? Onko pakko jos ei haluuuu..."

En ole vielä edes mitään sairaalakassia pakkaillut itselleni valmiiksi. Listan olen kyllä tehnyt, mitä siihen pakkaisin. Jotenkin luotan siihen, että kyllä ne kamppeet sitten ehtii pakata lähdön tiimellyksessäkin. Kun hyvin ehti viimeksikin. Viimeksi olisin voinut koittaa kärvistellä kotona vielä vaikka miten monta tuntia, eikä olisi ollut mitään hätää - paitsi lähinnä siitä, että kuinka kovaksi tämän kivun oikein kuuluu yltyä, ja että koska onkaan oikea hetki lähteä sairaalaan.

Päässäni istuu ehkä vähän turhankin tiukassa ajatus, että toisellakin kertaa synnytys kestää sen miljoona tuntia, ja että tällä kertaa voin koittaa sinnitellä kotona edelliskertaa pidempään, ettei sitten käy taas niin, että kunhan ensin olen kotona valvonut yhden yön yli supistuskivuissani, ja kun aamulla sairaalassa tehdään ensimmäinen sisätutkimus, niin saan kuulla olevani jopa huimat 1,5 cm auki... Uskon ja toivon kuitenkin, että toinen synnytys olisi vauhdikkaampi tapahtuma kuin ensimmäinen, joka oli kyllä semmoista väsytystaistelua, että huh huh. Mutta silti on sellainen olo, että mitäs tässä hätäilemään. Vai ajattelenko alitajuisesti niin, että jos pistän hirveän aikaisin kaikki lähtövalmiiksi ja suunnilleen ajastinkello kourassa odottelen, milloin supistukset alkavat ja miten usein niitä tulee, niin sitten saan kyllä odottaa vähintään jouluun asti..?

Eli en haluaisi tulla yllätetyksi, mutta toisaalta en halua varautua liikaa, kun Murphyn laki toteutuu kohdallani valitettavan usein :D