Pientä jännitystä on ilmassa. Mietoja supistuksia on eilisestä alkaen tullut vähän enemmän mitä tähän asti. Ei kuitenkaan voida vielä puhua mistään säännöllisestä ja selkeästi tihenevästä (ja kivuliaammaksi muuttuvasta) supistelusta, mutta eiköhän tämäkin nyt ole merkki odotuksen lopun lähestymisestä! Mutta missä asti se loppu vain häämöttää, sen kun tietäisi...

Meillä on esikoisen kanssa ollut tällä viikolla aika rauhattomia öitä. Onneksi ne eivät ole tulleet peräkkäin, mutta kyllä se silti rassaa, että viikkoon mahtuu kolme yötä, jolloin pojan kanssa täytyy valvoa 2-3 tuntia... ja kun syystä ei ole mitään tietoa, ja ärsyttävintä on, että jostain syystä poika ei herättyään millään haluaisi jäädä omaan sänkyynsä! Että mikä vika tuossa huoneessa mukamas nyt on, yövalokin siellä on ollut jo viikkokausia.

Viime yönä tosiaan alkoi jo hieman jännittää, kun tuon tuosta tuli supistuksia ja samaan aikaan mies koittaa saada poikaa jäämään sänkyynsä nukkumaan... Mietin, että apua, jos lähtö tulee nyt, niin miten tuon pojan kanssa oikein käy? Saadaanko hänet nukkumaan ennen kuin pitää lähteä, pystynkö pakkailemaan itselleni sairaalaan tarvittavat kamppeet niin, ettei se häiritse esikoisen nukuttamisyrityksiä? Ovatko miehen vanhemmat ajokunnossa, pääsevätkö he tulemaan meille ja miten he pärjäävät pojan kanssa, jos tämä ei edelleenkään suostu nukkumaan? Kaikenlaisia ajatuksia risteili päässä, vaikka supistukset olivatkin aika lällyjä. Ihan rupesi vatsassa kiertämään ja pitkästä aikaa vessassa istuminen ei ollut mitään silmät tapilla vääntämistä :P

No, poika nukahti parin tunnin temppuilun jälkeen eikä ole mekkaloinut sen jälkeen, mutta olen silti itse nukkunut tosi huonosti. Tein viime yönä varmasti vessassa ramppaamisen ennätyksen ja valveilla maatessani olen herkeämättä kuulostellut omaa oloani ja jos/kun on supistanut, olen heti jännittyneenä miettinyt, että hmm, olikohan tämä vielä yhtä lievä kuin edelliset, vai voisiko tämä tuntua jopa pikkuisen kipeämmältä...

Sitten sain sydämen tykyttämään, kun ajattelin sitä päivää, kun supistukset oikeasti alkavat tuntua kipeille. Alkoi ahdistaa, että hyi yäk, onko minun tosiaan pakko kokea se kipu vielä? Enkö pysty millään harppomaan sen tuskien taipaleen ohi suoraan siihen hetkeen, kun vauva on sylissäni? Kun esikoisen synnytys alkoi, ei sitä kipua osannut etukäteen oikeastaan pelätä, kun ei tiennyt, millaiseksi se kipu voikaan yltyä. Nyt, kun sen tietää, ajatus saman kokemisesta uudestaan tuntuu aika pelottavalta. Yritän jaksaa ajatella, että ehkä tällä kertaa homma on ohi paljon lyhyemmässä ajassa kuin viimeksi, mutta silti tulevien kipujen kohtaamista on ahdistavaa ajatella. Kivuthan voivat yhtä lailla myös yltyä pahoiksi nopeammin kuin esikoisen syntymässä, ehdinkö täältä korvesta sairaalaan säädyllisessä ajassa, en kai joudu kotona odottelemaan turhia sen takia, ettei kukaan ehdi tulla katsomaan esikoisen perään, miten kestän automatkan sairaalalle, ehdinkö saada kivunlievitystä?

Kääks... nyt menee taas pakki ympäri kaikesta pohdiskelusta, suuntaan siis hurmaavasti vessaan tämän kirjoituksen päätteeksi!