Viikko on vierähtänyt varsin leppoisasti, kun toissapäivänä hyvä ystäväni tuli meille kahdeksi yöksi kylään! Oli suorastaan luksusta, kun päivälläkin oli seuraa. Vaikka päivien ohjelma oli sitä normaalia pojan kanssa olemista, aika kului silti kuin siivillä, kun samalla sai jutella mukavia ja tarvittaessa kaveri katsoi välillä hetken pojan perään, niin itse sai tehdä jotain pikkujuttuja alta pois, tai ihan vaan vaikkapa käydä rauhassa vessassa ja sulkea vessanoven perässään :D

Tämä ystäväni on myös raskaana, hänen odotuksensa on sellaiset 7 viikkoa omaani edellä. Muun jutustelun ohella oli tietenkin hauskaa muistella omaa ensimmäistä raskautta, vertailla oireita ja fiiliksiä ja ehkä pikkuisen myös kadehtia, kun ystäväni jo tunsi vauvan potkut mahassaan, kun omassa vatsassa on tähän asti tuntunut lähinnä hassua kihelmöintiä.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni makoilin hetken aivan hiljaa selälläni kokeillakseni, josko edes jotain pientä liikettä tuntuisi. Toisaalta olin ihan varma, että eivät ne liikkeet varta vasten odottaen ala tuntua, tai sitten siinä odotellessa pieninkin pierun möyriminen suolistossa saa minut uskomaan, että hei, nyt se potkii! Yhtäkkiä kuitenkin olin tuntevinani pientä tykytystä aivan alavatsalla, mutta en tosiaan mene vannomaan, oliko se vain optimistista kuvittelua.

No, kuvitelmani saivat kuitenkin vahvistusta tänään, kun muutaman kerran pitkin päivää on taas tuntunut alavatsalla pikku jumputtelua! Vähän kuin hidastahtinen elohiiri pompahtelisi jossain syvällä ihon alla! Ja kun tuo tunne pääsi ihan yllättämään minut, aloin uskoa, että eivätköhän nämä olleet ihan todellisia vauvan potkuja :) Ihanaa tuntea selkeitä elonmerkkejä tuolta vatsan kätköistä, ei tarvitse odottaa kahta viikkoa rakenneultratutkimukseen saadakseen tietää varmaksi, vieläkö kyytiläiseni on vahvasti matkassa mukana!

Kummallista kyllä, pian sen jälkeen, kun ystäväni tänään lähti kotimatkalle, iski huono olo niin fyysisesti kuin hieman henkisestikin. Tuo fyysinen olo selittyi varmaankin vahvasti runsailla herkuilla, joita ystäväni kanssa olimme mättäneet naamoihimme parissa päivässä, mutta enpä sitten tiedä, mikä sen hetkellisen alakulon sai aikaan. Ihankuin olisi ollut mikäkin krapula, vaikka parin päivän hauskuus ei luonnollisestikaan sisältänyt tippaakaan viinaa. Mielialaan vaikutti toki se fyysinen ällötys ja se, että vatsassa tuntui potkujen sijaan aivan muunlaista mylläystä, mutta jokin silti sai minut pillahtamaan itkuun.

No, pieni itkun tirskautus ja hetkellinen tylsien asioiden märehtiminen omassa päässäni teki ihan hyvää, ja pikku kyyneltulvan jälkeen fiilis oli parempi, vaikkei se tietenkään mahan vellomiseen vaikuttanut mitenkään. Kaipa se itkukohtaus kuului osastolle "selittämättömät hormonimyräkät"...