Aika matelee. Arkipäivät ovat yhtä odottelua (siis muutenkin kuin vauvan odotusmielessä). Aamupäivän sitä odottaa, milloin tulee aika laittaa poika päiväunille ja kun pojan saa nukkumaan, sitä pian odottaa, että koskahan hän herää. Sitten odotan, että mies tulisi töistä ja loppupäivä kuluu hiljalleen odotellen, että tulisipa pian ilta, niin olisi tämäkin päivä pulkassa.
Tänään kuvittelin hetkisen, että olisi ollut jo perjantai. Mikä pettymys, kun tajuntaan iskostui todellisuus ja ymmärsin, että onhan tässä vielä perjantaihin kaksi päivää. Itse asiassa enemmän odotan oikeastaan lauantaita, sillä eipä perjantai muista arkipäivistä eroa juuri mitenkään, paitsi siinä että tavallisesti menemme perjantai-iltana saunaan sitten, kun poika on nukkumassa. Mies yllätti minut tänään iloisesti ja ilmoitti, että hän oli vanhempiensa kanssa sopinut, että poika menee sinne lauantaina yökylään! Niinpä viis perjantaista, maltan tuskin odottaa lauantaita! Puutarhassamme odottaa projekti poikineen, ja käytämme varmasti lauantain tehokkaasti pihaa tonkien!
Joku ehkä ajattelee, että eikö kahdenkeskistä aikaa voisi romanttisemminkin viettää, mutta jos ilma vaan on kaunis, niin mikään ei vedä vertoja ulkoilulle ja sille, että saamme miehen kanssa yhdessä tehdä jotain hyödyllistä pihamme eteen :) Juuri tänään manasin miehelle, että täytyy välttää raskausaikana ravintola- sekä pikaruokia, kun niiden syömisestä tulee vain tolkuttoman huono olo. Sitä kun on niin hullu, että puoliväkisin ahmii koko annoksen, kun siitä on kerran maksanut, vaikka kuinka pursuaisi jo ulos korvista... niin että emme aio lauantaina lähteä minnekään ravinteliin tunnelmoimaan, vaan laitamme grillin kuumaksi ja ruokailemme omalla terassilla katsellen pihan pikkulintujen touhuja.
Tuosta edellisestä kirjoituksesta muuten, missä raskausoireitani luettelin, unohdin tyystin yhden hyvin merkittävän oireilun! Ilmeisesti sen lisäksi pukkaa jotain "raskausdementiaa" myös, koska en käsitä miten saatoin unohtaa mainita MIELIALANVAIHTELUT! Tänään olin päivällä kiukkuinen kuin perseeseen ammuttu karhu ja mies(parka) sai tästä osansa ihan ansaitsemattaan. Olo oli toki hieman huono samaan aikaan, eli se ei ainakaan kohottanut tunnelmaa, mutta jossain vaiheessa katsoin parhaimmaksi vain pitää suuni kiinni ja murahdella jotain vastaukseksi miehen höpinöihin, koska muuten olisin todennäköisesti vain sanonut jotain ilkeää aivan turhaan.
Itku on myös todella herkässä, tosin niin se on muutenkin vaikken olisi raskaanakaan. Minusta tuntuu, että esikoisen syntymän jälkeen olen ollut vieläkin toivottomampi itkupilli kuin ennen. Luulin ensin, että ilmiö olisi tilapäinen ja johtuisi vaan synnytyksen jälkeisestä hormonihärdellistä, mutta ilmeisesti ilmiö johtuikin ÄITIYDESTÄ eikä lähde enää kulumallakaan. Olisi voinut luulla, että pahemmaksi ei enää voisi mennä, mutta näköjään voi... saan räpytellä kyyneleitä silmistäni katsellessani pojan kanssa Peukaloisen retkiä kun se tunnussävel kajahtaa, ja kaikenlaiset lapsiin, lemmikeihin tai muihin puolustuskyvyttömiin liittyvät onnettomuusuutiset on pakko jättää lukematta tai vollotan silmät päästäni. Huh, mitäpä tämä onkaan sitten, kun toinen vauva on tullut maailmaan?!
Vielä tähän loppuun muuten yksi odottelun aihe, jota odotan melkeinpä lauantaitakin innokkaammin: nimittäin maanantai! Tavallisesti se on viikon vihatuin päivä josta vain harvoin löytyy mitään hyvää sanottavaa, mutta ensi maanantai saattaa olla paras päivä pitkään aikaan, koska silloin menen ultraäänitutkimukseen! Onhan tietenkin mahdollista, että tutkimuksessa ei selviä hyviä asioita ensinkään, mutta täytyy nyt koittaa olla luottavaisin mielin. Onpahan ainakin sydänäänet jo kertaalleen saatu kuuluviin, joten sitä ei tarvitse jännätä, että onko minulla kyydissäni elämän alkua vai ei!
Mutta nyt nukkumaan. Roikun aina iltaisin ihan liiankin kauan tietokoneen ääressä, ja nyt varsinkin se kostautuu, kun tuntuu, että minun pitäisi nukkua paljon totuttua enemmän, etten olisi päivällä niin väsynyt ja kärttyisä. Vaikka taitaa se vähän niinkin olla, ettei tätä alkuraskauden väsymystä poisteta nukkumalla, vaan se on vaihe joka (toivottavasti) menee ohi ajan kanssa. Niin minulle ainakin kävi esikoista odottaessa.
Kommentit