Taas viikko vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kirjoittelutahti on hieman harvaa, mutta ei tässä nyt ole viime viikkoisen ultrakäynnin jälkeen oikein tapahtunut mitään erityisen mainittavaa.

Olo vaan ei ole ollut mikään paras mahdollinen. Aamuisin yleensä olo on enemmän tai vähemmän väsynyt (tänään taas vähän enemmän, kun esikoinen valvotti yöllä yli tunnin) ja iltaa kohti väsymyksen tilalle tulee ihan vaan yleinen epämukavuus ja kankeus. Olinko muka esikoista odottaessa näin tönkkö jo tässä vaiheessa???

Sf-mitta paljastaa, että vatsa on kyllä isompi kuin ekassa raskaudessa. Sf-käyrä kulkee jossain ihan omilla linjoillaan mallikäyrien yläpuolella. Viikonloppuna näin erään naisen, jolla on laskettu aika ensi kuussa ja olin ihan varma, että hänen vauvamahansa on omaani pienempi, vaikka minulla on vielä yli kaksi kuukautta odotusta jäljellä! No ei pitäisi tietysti verrata toisiin, etenkään sellaisiin jotka muutenkin ovat ruumiinmuodoiltaan täysin eri mallisia kuin minä. Tämä viikonloppuna tapaamani henkilö kun oli esim. itseäni huomattavasti pidempikin.

Päivät ja yöt ovat yhtä vessassa hyppäämistä. Ärsyttävää lähteä jonnekin kauppareissulle tai yhtään mihinkään, kun pitää valmiiksi miettiä, että missähän siellä ja siellä pääsee kusaisemaan. Kävelyvauhdissa tuskin pärjään etanallekaan, kun rivakampi tahti pistää supistelemaan. Supistukset eivät toki onneksi ole kivuliaita, mutta hankaloittavatpahan liikkumista, kun maha muuttuu yhtäkkiä painavaksi kiveksi!

Öisin saatan selvitä yhdellä vessakäynnillä, mutta muuten kyllä heräilen tämän tästä, kun mukavan asennon löytäminen on välillä työn takana. Voitte uskoa, että vatsallaan nukkuminen ei enää tule kyseeseen, ja se on normaalioloissa lempinukkuma-asentoni! Öisin myös usein kanssani herää tuo salamatkustajani, etenkin jos herään johonkin (esikoisen) ääneen tai muuten vain herätys tapahtuu jotenkin säpsähtämällä. Ja kun muuten olisi rauha maassa, maHassa ei ole rauhasta tietoakaan!

Välillä kun nämä odotusajan ilonaiheet pitää repiä puoliväkisin, niin nyt pientä iloa tuottaa se ajatus, että nyt voin sanoa olevani KOLMANNELLAKYMMENENNELLÄ viikolla raskaana. Ja ensi sunnuntaista alkaen raskausviikkojen määrä kirjoitettunakin alkaa kolmosella :D Jotenkin se kuulostaa hirvittävän paljon paremmalta, kuin viikot 20-29! Tai no, tietenkin kaikki toinen toistaan isommat luvut kuulostavat pienempiään paremmilta, mitä raskausviikkojen määrään tulee, mutta minulle siinä on aika iso kertaharppaus parempaan, kun luku 29 vaihtuu lukuun 30 :)

Silmäluomia hieman painaa, auttaisikohan jos menisi vähän käymään pojan kanssa ulkona..? Pihassa odottaa epätoivoisen suuri haravointiurakka, vaikka osa siitä on jo saatu tehdyksikin. Nuo pihatyöt ovat vaan vähän sellaisia, joissa keskittyminen kärsii aika pahasti, kun pitää samalla paimentaa poikaa. Katsotaan nyt, saanko tehtyä haravalla edes paria raapaisua, vai meneekö aika siihen, kun harava kourassa kipitän pojan perässä estäen tätä tekemästä mitään typeryyksiä...