Tänään oli neuvolapäivä, ja oikein tuplaten lisäksi. Aamulla oli oma lääkärineuvolakäyntini ja iltapäivällä oli pojan 1,5-vuotisneuvola.
Periaatteessa tuo olisi ollut minulle toinen lääkärineuvola, mutta jouduin jättämään ensimmäisen väliin, koska ammoin sovittu päivä ei sopinutkaan, eikä neuvolasta pystytty antamaan lyhyellä varoitusajalla minulle uutta aikaa. No, juttelin neuvolatädin kanssa tuolloin ja tulimme siihen tulokseen, että tuskin ihan hirveästi menetän, vaikka sen käynnin väliin jättäisinkin.
Aika tyhjänpäiväiseltä tuntui tuo tämänpäiväinen lääkärineuvola. Oikeastaan ainut, mikä poikkesi tavanomaisesta, oli kohdunsuun tarkistus, mikä tietysti sinänsä oli ihan paikallaan. No, kohdunsuu oli ihan ok, ei ollut lähtenyt aukeamaan eikä mitään. Hemoglobiini oli lähtenyt nousuun, tosin lukema (114) ei vielä ollut niin hyvä, että kannattaisi ylimääräisen raudan popsimista lopettaa. Nousussa oli myös paino ja vatsan koko :D Onneksi lääkäri ei mitenkään pahalla kommentoinut painonnousua, ainoastaan hyväntahtoisesti totesi nousun olevan vähän tavallista reilumpaa :P
Koska minulla oli poika mukana omalla neuvolakäynnilläni, poika jäi hetkeksi neuvolatädin vahdittavaksi siksi aikaa, kun lääkäri roplasi kohdunsuuta, mittaili mahaani ja kuunteli vauvan sydänäänet. Kun olin lähdössä kotiin, neuvolatäti kysäisi, vieläkö poika nukkuu päiväunia. Vastasin, että kyllähän tuo nukkuu usein parikin tuntia. Tätsy kysyi sitten, että nukunko itsekin kun poika nukkuu, ja naurahdin, että en vaan teen yleensä jotain mukavaa! Neuvolantäti sanoi siihen, että "niin ajattelin vain, että poika on aika touhukas, että miten se äiti jaksaa juosta perässä koko päivän" :D
Niin, siinäpä kysymys, ainakin parin kuukauden päästä! Miten jaksan juosta pojan perässä? No ei vaan, ei tässä nyt sentäs koko aikaa tarvitse sananmukaisesti perässä JUOSTA. Poika leikittelee aika paljon omin päin ja hänen uskaltaa antaa puuhailla keittiössäkin yksinään, yleensä kuulen, jos poika menee availemaan vääriä kaappeja tai laatikoita! Eikä missään laatikossa kuitenkaan ole mitään keittiöveitsisarjaa, jolla poika teloisi itsensä alta aikayksikön, niinpä väärän laatikon tai kaapinoven kolahtaessa riittää, että on paikalla suht nopeasti, eikä silmänräpäyksessä ;) Ai mistä erotan, milloin kolahtaa sallittu ja milloin kielletty laatikko? No kielletyn laatikon sisältö kilisee ja kalisee ja sallitusta loodasta kuuluu vain muovisten kippojen kumahtelua :D
Päivien jaksamista enemmän mietityttää, miten jaksan pojan kanssa öisin. Mies on viikon kuluttua menossa kolmeksi yöksi mökille ja olen pojan kanssa kotona kahdestaan. Tässä on viikon sisään mahtunut useampia valvottuja öitä, ja ilman miehen apua olisin varmaan seonnut jo monta päivää sitten. Viime yönä esimerkiksi koitin urheasti nousta auttelemaan miestä pojan rauhoittelussa, mutta huimasi niin, että hyvä kun pysyin tolpillani. Jonain aiempana yönä puolestaan lonkkaa on vihlonut niin kovin, että minulla on ollut vaikeuksia päästä ylös sängystä :( Viime yönä istuin nojatuoliin ja pitelin poikaa sylissäni ja koitin saada hänet rauhoittumaan siihen, mutta tämä rimpuili niin, että ei siitä mitään tullut, kun minulla oli syliä täyttämässä pojan lisäksi tämä valtava maha.
En oikein tiedä, mikä poikaa nyt on valvottanut, mutta toivottavasti se menee viikossa ohi, tai en tiedä, miten oikein selviän, jos kohdalle osuu joku ihan järkyttävä itkupotkuraivari keskellä yötä silloin, kun mies on poissa. No, onneksi mies tekee tuollaisia reissuja todella harvoin, tuo ensi viikkoinen on ensimmäinen - ja viimeinen - pitkään aikaan. Eli jos siitä reissuviikonlopusta selviän, tuskin loppuraskauteen enää osuu yksinäisiä öitä! Toki tulen varmaan kyläilemään vielä muutaman kerran ilman miestä, mutta eiköhän kyläpaikoista sitten saa auttavia käsiä hätiin, jos oma olo on aivan avuton!
On muuten kummallinen tämä ihmisen mieli, ainakin raskaana ollessa. Yöllä tosiaan menetin malttini pojan rimpuiluihin ja kamalaan kirkumiseen ja lopulta taisin itkussa päihittää pojan kirkkaasti. Tosin en huutanut ääneen ;) En saanut edes heti unta sittenkään, kun poika oli viimein nukahtanut, ja olin varma, että tästä päivästä ei tule ikinä yhtään mitään, etenkin kun aamulla piti vielä nousta ylös tavallista aiemmin aamuisen neuvolareissun vuoksi. Jostain merkillisestä syystä minua ei kuitenkaan ole väsyttänyt tänään juurikaan, eikä v*tuttanut sitäkään vähää! Miten se voi olla mahdollista? Onko tämä joku luonnon oma puolustusmekanismi, ettei ihmisrotu lopullisesti tympääntyisi lisääntymiseen ja kuolisi sukupuuttoon? :D
Kommentit