Läksin pitkän viikonlopun viettoon pojan kanssa vanhempieni luo, eikä siellä ollessa tullut kirjoiteltua. Tänään palasin kotiin taas normaalin arjen pariin, paitsi että tuntuu kuin tästä viikosta olisi maanantai pyyhkäisty - onneksi - pois kokonaan, kun tämä päivä on alusta loppuun asti tuntunut aivan sunnuntailta :)

Äitini ei ollut lainkaan yllättynyt, kun kerroin meille tulevan toisenkin pojan. Hän on jo kauan sanonut, ettei osaa kuvitella minusta tulevan tytön vanhempaa, vaikka miten yrittäisi :D No itse asiassa, itsehän aavistelin jo ennen tätä raskautta, että tulen vielä joskus olemaan kahden pojan äiti, enkä suinkaan pojan ja tytön äiti. Niin että näin siinä sitten kävi, että raskautta edeltäneet fiilikset veivät voiton raskaudenaikaisista "tyttötuntemuksista"!

Jotenkin tämä odotus on tullut hirveän paljon konkreettisemmaksi nyt, kun ensinnäkin selvästi tuntee sikiön potkaisut ja kun vielä tietää, kumpi on tulossa! Sain ystävältäni viime yönä tekstiviestin, jossa hän ilmoitti synnyttäneensä tytön vähän puolen yön jälkeen ja se sai minut vaan entistä malttamattomammin toivomaan joulukuun pikaista koittamista ja tämän vauvan syntymää! Tahdon jo päästä näkemään, minkä näköinen heppu sieltä tulee!

Toivon tietysti joulukuun tuloa vähän käytännönläheisimmistäkin syistä, jos tuo nyt on sopivan kuvaava sanavalinta tässä kohtaa. Meinaan, viikonloppuna tuli taas herkuteltua ja johan onkin sitten jaksanut närästää, ummettaa, ahdistaa, yököttää, v*tuttaa... Lisäksi minusta tuntuu, että maha roikkuu jo nyt ihan tajuttoman alhaalla. Kumarrus suorin jaloin ei meinaa onnistua, kun housunkaulus puristaa vatsan alaosaa. Tämä tietää varmaan varhaista luopumista farkkujen, siis jopa ÄITIYSfarkkujen käytöstä ja siirtymistä mekkoihin tai verkkareihin... huoh. No, pian saan ainakin yhden mekon ja toivottavasti edes yhdet verkkarit lainaan tältä yöllä synnyttäneeltä ystävältäni!

Rinnatkin ovat kasvaneet siihen malliin, että pitänee hankkia piakkoin jotkut isommat liivit. On minulla yhdet isommat olemassa edellisen raskauden ajoilta, mutta ei sitä nyt neljää kuukautta tiemmä kukaan ihan vaan yksillä liiveillä sinnittele. Tosin tämä pistää ajattelemaan, että millä sitten pärjäsin esikoisen odotuksesta, jos minulla tosiaan on olemassa vain YHDET liivit, joissa rintojen kasvu oli huomioitu ;)

Mies on tietysti ihan onnessaan, kun emännällä on taas muhkeat ja kiinteät hinkit, mutta se lienee laiha lohtu, kun makuuhuoneen puolella on hiljaista kuin hautausmaalla... Sinne hautausmaalle kun on kaikki himot kuopattuna, en edes muista, koska tässä huushollissa on edellisen kerran sekstailtu (tai missään muuallakaan, minun ja miehen toimesta) :( Voisin lyödä jokaista, joka toitottaa, että voihan sitä antaa vaikkei niin huvittaisikaan, ja että haluaminen on ihan itsestä kiinni ja jotain muita kuolemattomia elämänviisauksia. Miksi minun pitäisi PAKOTTAA itseni haluamaan jotain? Miten edes VOIN pakottaa itseni haluamaan jotain? Mies tietää tasan tarkkaan, miten nollissa minulla on kiinnostus seksiin tässä jamassa, joten olisiko hänestä kovinkin miellyttävää, jos suostuisin peuhaamaan hänen kanssaan täydellisen vastentahtoisesti? Haluaisin kyllä haluta, mutta en vain halua. Yritän leikitellä kaikenlaisilla mehukkailla mielikuvilla, mutta minua alkaa vain lähinnä inhottaa ja jos jotain tekee mieli, niin lähinnä lukittautua pimeään komeroon ja kirkua, että näpit irti tai tulee turpaan / yrjö!

No, onneksi nämä samat hormonit, jotka latistavat kaiken parisuhde-elämän moneksi kuukaudeksi, saavat minut myös välillä autuaan onnelliseksi siitäkin huolimatta, että peilikuva miellyttää minua entistä vähemmän :D Tai oikeastaan, olen jopa sokea huomaamaan peilikuvassa tapahtuvaa ikävää paisumista ja tunnen itseni hetkittäin jopa hehkeäksi! Tai jos en nyt kuvittele olevani erityisen kaunis, niin tunnen olevani ainakin erityisen onnekas, kun kannan pikkuista elävää olentoa mukanani :)