Jälleen yksi raskausviikko täynnä. Hauska muuten, että kun nyt tosiaan saa nuo viikot kirjoittaa noin, että eka numero on jo kolmonen, niin siinä tuntuu, että eipä tässä ole odotusta jäljellä enää paljon p*skaakaan. Mutta kun ajattelee asian niin päin, että tässä on vielä jäljellä YHDEKSÄN VIIKKOA, niin voi hyvänen aika miten se kuulostaa järkyttävän pitkältä ajalta!!!

Tämä päivä on ollut jotenkin ihan ylivoimaisen ankea. Olen kyllä pari yötä nukkunut aika hyvin, mutta silti on väsyttänyt aivan mielettömästi tänään. Lisäksi pinna on ollut kireällä jo vähän useammankin päivän, kaikki pienimmätkin jutut ärsyttävät ihan jumalattomasti ja pillahtelen itkuun milloin mistäkin älyttömästä asiasta. Toissapäivänä itkin ja raivosin, kun pölynimuri teki tenän ja tänään itkeskelin ihan vaan sitä, kun oli niin vetämätön olo ja olisin halunnut jotenkin nauttia siitä, että oli ihan vaan tavanomainen kotisunnuntai.

Toki myös se veti / vetää mieltä matalaksi, että olo ei fyysisesti tästä parane, vaan todennäköisesti nuo viimeiset yhdeksän (plaah, miten monta!) viikkoa sisältävät vielä nykyistäkin enemmän väsymystä, närästystä, selän pakotusta, supisteluja, vatsan pingotusta, lonkan vihlontaa, ummetusta, huonosti nukuttuja öitä, entistäkin epämukavammiksi muuttuvia vaatteita, aina vain hitaampaa ja vaappuvampaa kävelyä, hengästymistä aina vaan pienemmistä ponnisteluista... ja tästä kaikesta seuraa luonnollisesti vain huonoa tuulta, itkuisuutta ja yhteenottoja miehen kanssa, kun tämä ei taida edes yrityksistä huolimatta pysyä perässä siinä, millä tuulella kulloisellakin minuutilla mahdan olla.

Niin, joko siis mainitsin tai muuten vain annoin ymmärtää, että toivoisin loppujen raskausviikkojen hupenevan ennätysvauhtia??? Ei oikein jaksaisi tällaista epämukavuutta, kun ei juuri ehdi lepäilläkään silloin, kun sitä lepoa oikein tarvitsisi.